Kaupungista maalle

Palasin tänään kotiin Zavhanin läänin keskukseen Uliastai’hin. 34-paikkaisessa koneessa oli 14 matkustajaa. Valitettavasti ohitin mahdollisuuteni saada hienot ilmakuvat kaupungista, koska luin niin mielenkiintoista kirjaa. Tulin vilkaisseeksi ulos ikkunasta juuri liian myöhään. Kun ehdin saada kameran valmiiksi, peitti moottori jo suurimman osan näkyvyydestä kaupunkiin päin. Jos klikkaat tuon kuvan suuremmaksi, näet propelin nokan alla yhden noin lounas-koillis-suuntaisen valkoisen talon. Siinä minä asun.

Kotiin tultuani lakaisin ensimmäiseksi makuuhuoneen pieneltä ikkunalaudalta ruokalusikallisen hiekkaa, joka oli tullut poissa ollessani ”vakuumi-ikkunoista” läpi! Kuvassa on puoli ikkunalautaa lakaistu.

Satuin samaan koneeseen 27-vuotiaan amerikkalaisen Patrickin kanssa. Hän on ollut täällä kohta kaksi vuotta Peace Corps -järjestön vapaaehtoisena opettamassa englantia. Kumpikaan meistä ei ollut tilannut vastaanottajaa kentälle, jolta on matkaa Uliastaihin n. 30-35 km. Kyselimme matkatavaroita odotellessa eri ihmisiltä ja päädyimme lopuksi oikeaan jeeppiin, ei mihinkään kaupunkimaasturiin. Edessä kuljettajan vieressä istui mies, jonka syliin annettiin alle 2-vuotias lapsi. Takapenkillä oli nuori nainen sylissään tuon lapsen kaksoissisko, minä, Patrick, ja murrosikäinen tyttö. Kun lentokenttäalueen hiekka-aavikolta oli päästy ensimmäisen pienen harjanteen päälle, kuljettaja pysähtyi, sammutti moottorin ja – korkkasi vodkapullon! Mukikin löytyi, sitten hän kaatoi mukin puolilleen ja alkoi kierrättää sitä paikalliseen tapaan kaikilla aikuisilla. Paikallinen tapa on, että muki ojennetaan ensin yhdelle, sitten takaisin ”isännälle”, joka lorauttaa siihen vähän lisää, sitten seuraavalle ja taas takaisin ”isännälle” jne. Juhlien aikaan kierroksia on kolme, onneksi nyt hän lopetti kahteen kierrokseen, koska me takapenkkiläiset pääosin vain kastoimme ylähuulemme mukin sisältöön.

Menomatkalla kaksi viikkoa sitten jonotin check-in –tiskillä. Check-in näillä maaseudun kentillä tapahtuu perinteisesti paperilistan ja kynän kanssa. Katseeni osui edellä seisoneen naisen passiin, jonka kannessa yllättäen luki European Union – Suomi Finland! Hän oli Saksassa asuva Ulla, joka oli ollut saksalaisen ja mongolialaisen työkaverinsa kanssa Uliastaissa tarkastamassa jonkin saksalaisen tahon rahoittamaa 4,5-vuotista kehitysyhteistyöprojektia sen päätyttyä. Projekti liittyi jollain tavoin pienlainoihin (micro financing) – tai sen oli pitänyt liittyä! Ilmeisesti Ulaanbaatarissa oli ollut saksalainen työntekijä, mutta hänen käsitystään hankkeen tavoitteista ei ollut tarkistettu. Niinpä hän oli keskittynyt aivan muuhun – suurten pankkien suurten luottojen mekanismien kehittämiseen tai jotain sinne päin. Kahdella miljoonalla eurolla, joka hankkeeseen oli myönnetty, oli mm. noin sata ihmistä hankkeen aikana matkustanut mukavasti Saksaan oman alansa kurssille. Nämä tarkastajat joutuivat toteamaan, että mitään hankkeen tavoitteista ei ollut saavutettu, ei mitään köyhyyden poistamiseen tai naisten aseman kohentamiseen työelämässä jne.

Onneksi meidän järjestön suunnittelemat, toteuttamat ja samalla tietysti valvomat hankkeet ovat ensinnäkin paljon, paljon pienempiä rahallisesti ja toiseksi meitä on täällä useampia, joiden kuuluu ymmärtää, mitä hankkeella on tarkoitus saada aikaan. Selväähän on, ettei kehitysmaassa aina saa täysin aikaan sitä mitä on länsimaisten ajatusmallien mukaan suunniteltu. Täällä on liian monia epävarmuustekijöitä. Mutta aina sentään saadaan aikaan jotain.

Kotiin palattuani kävin vilkaisemassa toimistolla missä vaiheessa remontti on. Olin jättänyt puusepille tehtäväksi laittaa kuuteen oveen lukot ja osaan niistä myös saranat. Viidessä on nyt saranat, kahdessa lukot valmiina, yhdessä lukko puoliksi tehty. Siis vain puoli hommaa hoidettu. Naisten tehtävä oli maalta 6 ovea kahdesti, repiä käytävistä ja pienestä luokkatilasta vanhat muovimatot pois ja laittaa uudet. Tiloja voi sanoa olevan neljä. Ovet on kaikki maalattu, mutta vain kertaalleen. Yhdessä tiloista on lattia nyt valmiina, kahteen on näköjään leikattu matot ja viimeinen on kokonaan tekemättä. Siis tässäkin vain puolet työstä valmiina. Kun jätin tehtäviä heille, tein sen tulkin avustuksella, että varmasti tulisi oikein. Oli aivan selvää, että koko työhön ei mene kuin alle viikko – ja että heillä oli tasan 2 viikkoa aikaa tehdä se omaan tahtiinsa. Tämä on tätä kehitysmaata: jos et ole itse paikalla valvomassa, että työntekijät tekevät työnsä, niin he kyllä löytävät muuta tekemistä!

Suomesta katsottuna Ulaanbaatar ei ole mikään vihreä paratiisi. Täältä maalta katsottuna se taas on juuri sitä! Nyt sen vasta oikein tajusi, miten vähän vihreää täällä on tähän vuoden vihreimpään aikaan. Jokunen puu siellä täällä, välittömästi joen läheisyydessä eläinten matalaksi syömää ruohoa – eikä muuta. No, pääkatu nyt sentään on puiden reunustama ja pari pikkuruista ”puistoakin” on…

Tämän laakson vasenta reunaa ajamme lentokentältä kohti kaupunkia, tässä se yleinen vihreys tai sen vähyys näkyy.

Ulaanbaatarissa oli koko tämän viikon päivälämpötila +30:n hujakoilla – tänne Uliastaihin tullessa iltapäivällä se oli +14 C – mutta kyllä se aina Helsingin +8 voittaa! No, jos totta puhutaan, niin edellisellä viikolla siellä kyllä satoi luntakin.