Vähäluminen kesä

Jos aloitin edellisen kirjoituksen sanoilla: ”Viimeisen kirjoituksen jälkeen satoi täälläkin räntää 6.6. …” niin voisin aloittaa tämänkin! Nimittäin juhannusaattona, jota täällä ei tietenkään tunneta, oli aamupäivällä +4 C ja vuorenhuipuilla lunta. Päivän mittaan satoi vettä ja rakeita moneen kertaan, eikä lämpötila tainnut kivuta edes kymmeneen asteeseen. Juhannuspäivänä päästiin juuri ja juuri siihen lämpötilaan, joten ei ole ollut hurraamista kesäsäissä täälläkään. Täällä tosin tapahtuu kesälläkin välillä, että aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja silti on hirveän kylmä.

Sitten kun on lämmintä, on heti kohta liiankin kuuma. Katsoin juuri Wikipediasta, että Suomen korkein tunturi Halti on ’vain’ 1324 m merenpinnan yläpuolella, siis tunturin laki. Me täällä Uliastaissa olemme omalla pihallammekin yli 400 m Haltin lakea korkeammalla.

Kontti (6 m pitkä) saatiin onnellisesti toimiston pihalle. Täytyy sanoa, että ne miehet kyllä osaavat hommansa. Konttinosturi tuli paikalle alle puolessa tunnissa, kun sen kuljettajalle oli ilmoitettu, että kontti on saapunut, sunnuntai-iltapäivänä. Kontin nostaminen auton lavalta toimiston pihalle maksoi meidän valuutassamme kokonaista 25 euroa. Tosin kontin lastaaminen kahdessa eri paikassa merkitsi, että jälkimmäisessä se tyhjennettiin kokonaan ja paikalle kuskattiin myös kaikki lisätavarat, jotta se tuli pakattua tasapainoisesti. Tämä oli tehty Arhangaissa seurakuntamme pihalla. Siinä yhteydessä hävisi tuliterä porakone, jonka olin tilannut tänne. Pomomme vain totesi, että ”Aina täällä käy näin. Joka ainoassa muutossa häviää jotain.” Kun paljon ihmisiä pyörii tavaroiden ympärillä, ei kukaan pysty koko ajan vahtimaan. Kiusaus käy aina jollekin ylivoimaiseksi.

Elämä alkaa hyvin vähitellen muotoutua jonkinlaisen varsinaisen ’työn’ suuntaan. Työtä kai se remonttien teettäminenkin on ollut, ainakin se on kovasti siltä tuntunut. Mutta nyt aletaan hiljaksiin lähestyä vaihetta, jolloin kehitysyhteistyöhankkeemme varsinaisesti käynnistyy. No ei vielä, vasta syksyllä, mutta nyt on jo sentään palkattu osa-aikainen kirjanpitäjä. Toimistolla on paljon tuoleja, kolme pyörillä liikkuvaa laatikostoa, yksi lukittava metallikaappi ja yksi kierrätyskirjahylly. Ei vielä ainoatakaan pöytää. Lisäksi on kaksi puhelinlinjaa ja toimiva nettiyhteys. Niin, vietiin sinne tänään kirjanpitäjän käyttöön kannettava tietokonekin. Kuinka ollakaan, kävi ilmi, että minun työhuoneeni kahdesta pistorasiasta on hävinnyt sähkö! Sähkömies kyllä vakuutti, että kun ne laitettiin joskus huhtikuussa, niin silloin niissä oli virtaa… Onneksi meillä on nyt pääkaupungista mukanamme tullut ’huoltomies’, jolle voi vain sanoa, että hoida tämä asia kuntoon. Lisäksi on reilu viikko sitten tänne saapunut työtoverini Ville, joka omalta osaltaan saa nyt tuntumaa paikallisten korjausmiesten kanssa työskentelyyn – tai heidän odotteluunsa.

Täkäläisistä kaupoista saatavat valmiskalusteet toimistokäyttöön ovat melko kehnoa laatua ja valikoimaa on vähän. Niinpä työpöydät ja tietokoneluokan pöydät teetetään mittojen mukaan puusepällä.

Täällä on ollut touko-kesäkuussa kova talojen maalaamisbuumi. Tämä on Tamsien talo, jota ei koskaan aiemmin olekaan maalattu. Tosin maalit ovat huonolaatuisia, ja maalia vedetään vain yksi kerros, joten saa nähdä, kauanko tämäkään talo pysyy vaaleansinisenä.

Kävimme Jaanan kanssa etelästä päin tulevan Bogd-joen varrella vähän retkellä. Sieltä löytyivät vielä viimeiset villi-iirikset - miten hieno tämä kukka kenttä on mahtanutkaan olla toukokuussa. Toisessa kuvassa, jos katsot tarkasti jokea, pestään vastakerittyjä lampaita – ja vesion taatusti kylmää! (klikkaa kuvia niin näet ne suurempina).

Do you speak English?

Viimeisen kirjoituksen jälkeen satoi täälläkin räntää (6.6.!) ja oli kylmää, nyt onneksi taas lämmintä, sellaista kivaa +25 C.

Ulaanbaatarista on lähtenyt kontti tänne päin, mutta se käy ensin hakemassa puolesta matkasta yhden perheen ja yhden sinkun tavarat. UB:sta siihen tuli toimistokalusteita toimistoa varten ja minulle sohva, pesukone ja pöytä poislähteneiden työntekijöidemme jäämistöistä. Konttia odotellaan saapuvaksi sunnuntaina. Tarkoitus oli kyllä lähettää tavarat isolla autolla, mutta mikään iso auto ei suostunut tähän vähän reilun 1000 km:n matkaan olemattomilla teillä, varsinkin kun takaisin olisi luultavasti pitänyt ajaa tyhjänä. Ja olisi tullut hirvittävän kalliiksi. Kontti sentään jää meille toimiston pihalle varastoksi.

Konttia ajatellessa vasta huomasin, että toimiston piha ei olekaan tasainen! Kunhan saan kontin ulkomitat, pääsen selvittämään, sopiiko kapistus tasaiselle osalle vai pitääkö hankkia lapiomiehiä hommiin. Suomessa epätasaisuus tietysti tasoitettaisiin jollain traktoriin liitettävällä vempaimella, täällä mies ja lapio ovat taattua tavaraa. Hiekkaahan tämä maaperä on, joten lapio toimii kyllä. Sitten pitää hankkia myös konttien siirtämisiä hoitava liikkuva "nosturi". Ja pieni lavallinen kuorma-auto taas tavaroiden siirtämiseksi 100 m:n matka toimistolta asunnoille - rekka kun kuulema vain pudottaa kontin paikalleen ja poistuu saman tien.

Hiljattain tulin ajatelleeksi, että koko tämä asuinalue ja kaupungin ns. keskusta sijaitsevat vanhan joenpohjan päällä. Lähellä kaivetaan pitkää kaivantoa joidenkin johto/putkitöiden vuoksi. Kaapelit ovat muuten melkoisen syvällä kun täällä routa menee ainakin 3 metriin. Kaivannon laidoilla hiekkakasoissa näkyy, että kaikki kivet ovat sileän pyöreitä. Sellaisia kiviä ei noista rinteistä tule, päinvastoin aivan teräväsärmäisi. Päättelen siis, että joskus tämä nykyisin kovin kapea ja matala joki on ollut tällä kohtaa huomattavan leveä - ja hionut kivet sileiksi.

Vuokraemäntäni, joka on ollut äärimmäisen avulias kaikissa asioissa, ottaa nyt vähän takaisin: annan hänen 17-vuotiaalle tyttärelleen englannin tunteja. Vuokraemäntä vakuutteli, että tyttö oikeasti puhuu englantia ja "voit mennä hänen kanssaan asioimaan kauppoihin, niin hän auttaa sinua". Niinhän sitä voisi kuvitella. Kävi ilmi, että tyttö on kyllä lukenut koulussa englantia kolme vuotta, mutta opettajat eivät osaa puhua kieltä, joten sitä ei koskaan puhuta!! Tunneilla opiskellaan kieliopin sääntöjä, muttei opita ymmärtämään yksinkertaisimpiakaan normaalin puhekielen lauseita. Minkäs sille voi, jos opettajat eivät itsekään ole saaneet juuri sen parempaa opetusta yliopistossa. Paha opettaa sellaista mitä ei ole itse oppinut.

Täkäläisessä koulujärjestelmässä kaikki näyttävät käyvän 11 luokkaa koulua. Yhdeksän vuotta on ilmeisesti meikäläisen peruskoulun mukaista, sen jälkeen he valitsevat erikoistumisensa. Tämä tyttö on valinnut kemian ja biologian, sillä hän aikoo lääkäriksi. Hänellä on vuosi jäljellä koulua. Vuoden päästä koittaa "kilpailu" niin kuin he sanovat, jollain tavalla ehkä ylioppilaskirjoituksia vastaavat kokeet. Jokainen valitsee viisi ainetta, jotka aikoo kirjoittaa. Hän on jo valinnut siis kemian, biologian ja englannin. Kaksi on vielä valitsematta. Hän asettaa minun englannintunteihini nyt suuria odotuksia: vuoden päästä hän toivoo osaavansa englantia tosi hyvin. Jos ymmärsin oikein, tältä kylältä pääsee lääketieteelliseen vain seitsemän parasta pyrkijää, joten paineet ovat kovat.

Kaupungista maalle

Palasin tänään kotiin Zavhanin läänin keskukseen Uliastai’hin. 34-paikkaisessa koneessa oli 14 matkustajaa. Valitettavasti ohitin mahdollisuuteni saada hienot ilmakuvat kaupungista, koska luin niin mielenkiintoista kirjaa. Tulin vilkaisseeksi ulos ikkunasta juuri liian myöhään. Kun ehdin saada kameran valmiiksi, peitti moottori jo suurimman osan näkyvyydestä kaupunkiin päin. Jos klikkaat tuon kuvan suuremmaksi, näet propelin nokan alla yhden noin lounas-koillis-suuntaisen valkoisen talon. Siinä minä asun.

Kotiin tultuani lakaisin ensimmäiseksi makuuhuoneen pieneltä ikkunalaudalta ruokalusikallisen hiekkaa, joka oli tullut poissa ollessani ”vakuumi-ikkunoista” läpi! Kuvassa on puoli ikkunalautaa lakaistu.

Satuin samaan koneeseen 27-vuotiaan amerikkalaisen Patrickin kanssa. Hän on ollut täällä kohta kaksi vuotta Peace Corps -järjestön vapaaehtoisena opettamassa englantia. Kumpikaan meistä ei ollut tilannut vastaanottajaa kentälle, jolta on matkaa Uliastaihin n. 30-35 km. Kyselimme matkatavaroita odotellessa eri ihmisiltä ja päädyimme lopuksi oikeaan jeeppiin, ei mihinkään kaupunkimaasturiin. Edessä kuljettajan vieressä istui mies, jonka syliin annettiin alle 2-vuotias lapsi. Takapenkillä oli nuori nainen sylissään tuon lapsen kaksoissisko, minä, Patrick, ja murrosikäinen tyttö. Kun lentokenttäalueen hiekka-aavikolta oli päästy ensimmäisen pienen harjanteen päälle, kuljettaja pysähtyi, sammutti moottorin ja – korkkasi vodkapullon! Mukikin löytyi, sitten hän kaatoi mukin puolilleen ja alkoi kierrättää sitä paikalliseen tapaan kaikilla aikuisilla. Paikallinen tapa on, että muki ojennetaan ensin yhdelle, sitten takaisin ”isännälle”, joka lorauttaa siihen vähän lisää, sitten seuraavalle ja taas takaisin ”isännälle” jne. Juhlien aikaan kierroksia on kolme, onneksi nyt hän lopetti kahteen kierrokseen, koska me takapenkkiläiset pääosin vain kastoimme ylähuulemme mukin sisältöön.

Menomatkalla kaksi viikkoa sitten jonotin check-in –tiskillä. Check-in näillä maaseudun kentillä tapahtuu perinteisesti paperilistan ja kynän kanssa. Katseeni osui edellä seisoneen naisen passiin, jonka kannessa yllättäen luki European Union – Suomi Finland! Hän oli Saksassa asuva Ulla, joka oli ollut saksalaisen ja mongolialaisen työkaverinsa kanssa Uliastaissa tarkastamassa jonkin saksalaisen tahon rahoittamaa 4,5-vuotista kehitysyhteistyöprojektia sen päätyttyä. Projekti liittyi jollain tavoin pienlainoihin (micro financing) – tai sen oli pitänyt liittyä! Ilmeisesti Ulaanbaatarissa oli ollut saksalainen työntekijä, mutta hänen käsitystään hankkeen tavoitteista ei ollut tarkistettu. Niinpä hän oli keskittynyt aivan muuhun – suurten pankkien suurten luottojen mekanismien kehittämiseen tai jotain sinne päin. Kahdella miljoonalla eurolla, joka hankkeeseen oli myönnetty, oli mm. noin sata ihmistä hankkeen aikana matkustanut mukavasti Saksaan oman alansa kurssille. Nämä tarkastajat joutuivat toteamaan, että mitään hankkeen tavoitteista ei ollut saavutettu, ei mitään köyhyyden poistamiseen tai naisten aseman kohentamiseen työelämässä jne.

Onneksi meidän järjestön suunnittelemat, toteuttamat ja samalla tietysti valvomat hankkeet ovat ensinnäkin paljon, paljon pienempiä rahallisesti ja toiseksi meitä on täällä useampia, joiden kuuluu ymmärtää, mitä hankkeella on tarkoitus saada aikaan. Selväähän on, ettei kehitysmaassa aina saa täysin aikaan sitä mitä on länsimaisten ajatusmallien mukaan suunniteltu. Täällä on liian monia epävarmuustekijöitä. Mutta aina sentään saadaan aikaan jotain.

Kotiin palattuani kävin vilkaisemassa toimistolla missä vaiheessa remontti on. Olin jättänyt puusepille tehtäväksi laittaa kuuteen oveen lukot ja osaan niistä myös saranat. Viidessä on nyt saranat, kahdessa lukot valmiina, yhdessä lukko puoliksi tehty. Siis vain puoli hommaa hoidettu. Naisten tehtävä oli maalta 6 ovea kahdesti, repiä käytävistä ja pienestä luokkatilasta vanhat muovimatot pois ja laittaa uudet. Tiloja voi sanoa olevan neljä. Ovet on kaikki maalattu, mutta vain kertaalleen. Yhdessä tiloista on lattia nyt valmiina, kahteen on näköjään leikattu matot ja viimeinen on kokonaan tekemättä. Siis tässäkin vain puolet työstä valmiina. Kun jätin tehtäviä heille, tein sen tulkin avustuksella, että varmasti tulisi oikein. Oli aivan selvää, että koko työhön ei mene kuin alle viikko – ja että heillä oli tasan 2 viikkoa aikaa tehdä se omaan tahtiinsa. Tämä on tätä kehitysmaata: jos et ole itse paikalla valvomassa, että työntekijät tekevät työnsä, niin he kyllä löytävät muuta tekemistä!

Suomesta katsottuna Ulaanbaatar ei ole mikään vihreä paratiisi. Täältä maalta katsottuna se taas on juuri sitä! Nyt sen vasta oikein tajusi, miten vähän vihreää täällä on tähän vuoden vihreimpään aikaan. Jokunen puu siellä täällä, välittömästi joen läheisyydessä eläinten matalaksi syömää ruohoa – eikä muuta. No, pääkatu nyt sentään on puiden reunustama ja pari pikkuruista ”puistoakin” on…

Tämän laakson vasenta reunaa ajamme lentokentältä kohti kaupunkia, tässä se yleinen vihreys tai sen vähyys näkyy.

Ulaanbaatarissa oli koko tämän viikon päivälämpötila +30:n hujakoilla – tänne Uliastaihin tullessa iltapäivällä se oli +14 C – mutta kyllä se aina Helsingin +8 voittaa! No, jos totta puhutaan, niin edellisellä viikolla siellä kyllä satoi luntakin.