Hyvää uutta vuotta! On se vaan ollut hienoa saada olla kaksi viikkoa Suomessa - vaikka taivas on usein ollut kovin lyijynharmaa.
Paljon olen ehtinyt; laulaa Tuomaskuoron kanssa aivan täyteen ahdetussa Agricolan kirkossa (1450 ihmistä), saunoa ja uida Yrjönkadun vanhassa kauniissa uimahallissa Helsingissä, tavata ystäviä, viettää jouluaaton sukulaisten kanssa, liikkua merenrannoilla Vuosaaressa ja Lauttasaaressa jne.
On se tämä nykyajan tekniikka ihmeellistä. Keskeltä Mongolian aroa voin laajakaistan avulla varata kirjoja Pääkaupunkiseudun kirjastosta ja kirjat odottavat minua toivomassani noutopaikassa kun tulen Suomeen!
Yksi hyvin rentouttava tekijä kotimaassa on kielen ymmärtäminen. Tosin aika pian alkaa vähän rassata se, että lähijunassakin ymmärtää sitten kaiken - ja usein suuri osa sitä kaikkea on nuorison ja nuorten aikuisten karski tai suorastaan räävitön kielenkäyttö. Olen aivan varma, että Mongoliassakin on sitä, ainakin Ulaanbaatarissa, mutta kun en tunne ainoaakaan rumaa sanaa sillä kielellä...
Toinen rentouttava tekijä on se, että kukaan ei tuijota! Me ollaan siellä sikäläisiä pikkujulkkiksia. Ei niin, että kaikki tietäisivät nimen ja mitä teemme työksemme. Mutta koska ulkomaalaisia on vain kourallinen, meitä tuijotetaan, lapset ja nuoret huutelevat 'hi' ja 'hello' joka ainoa päivä moneen kertaan - ja sitä ei ole kotimaassa.
Kävin Kruununhaassa ystäväpariskunnan luona kylässä. Vanhassa talossa on erittäin kaunis rappukäytävä. Sanoinkin heille kun tulivat asuntonsa ovelle vastaan, että voisin olla pelkästään täällä rapussa, tämä on niin kaunis!
Samoin tässä Tikkurilan talossa, jossa olen majaillut (työnantajani eräänlainen vierasasunto). Joka ainoa kerta rappuun mennessäni melkein ihmettelen puhdasta kaunista vaalean ruskeaa (ehjää) linoleumilattiaa, kahdella eri keltaisella maalattuja (ehjiä) seiniä joissa keskellä kulkee raita, ja (ehjiä) sileitä portaita. Puhumattakaan tietysti kirkkaista valoista. Kun oma rappu Arhangaissa on ... no, mitäs tuosta. Jääköön mielikuvituksen varaan. Onneksi asun siellä heti ekassa kerroksessa, joten pilkkopimeässä rapussa ei tarvitse kompuroida hajonneilla sementtirapuilla kuin hetki.
Lepoa tämä siis on ollut monin tavoin. Nyt on perjantai. Huominen, viimeinen päiväni, on täynnä tapaamisia, kun jotkut ystävät yhtäkkiä heräsivät, että "voitaisko vielä nähdä". Ihanaahan se vain on ja suuri kiitoksen aihe, että on sellaisia ystäviä. Se se vasta lepoa onkin, kun saa jutella asioistaan livenä pitkäaikaisten uskovien ystävien kanssa, ja tietää, että he ymmärtävät.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti