Neljä vuotta lentokentällä

Lennämme Mongolian ja Suomen väliä yleensä Moskovan kautta. Pekingin kauttakin voisi kulkea ja pääsisi sieltä Finnairilla, mutta Air China, jolla pitää päästä Pekingiin, on epäluotettava. Moskovan kentällä tännepäin tullessa on aina 7-8 tuntia odotteluaikaa. ”Majoituin” yläkerrassa lähelle nukkuvaa henkilöä, josta olin jo aiemmilla kerroilla ajatellut, että hän näyttää ”asuvan” siellä. Hänen herättyään aloin jutella. Kyseessä on intialainen vanhempi mies, joka on kuulemma todella asunut Moskovan Sheremetjevon lentokentällä jo 4 vuotta. Kysyin, eikö hän voi palata Intiaan. ”Minulla on siellä ongelmia”, mies vastasi. Niinpä hän ei pääse Moskovasta minnekään, koska kaiketi Intian kansalaisilla pitää olla viisumi joka paikkaan. En udellut sitä, miksi hän ylipäätään on päätynyt juuri Moskovan kentälle. Sanoi, että hänen asiansa on hoidossa YK:ssa ja sieltä on luvattu ilmoittaa heti, kun joku maa suostuu ottamaan hänet vastaan. Avioliitto on kariutunut joskus kauan sitten, lapsia ei kuulemma ole. Jokin taho lentokentällä tarjoaa hänelle ruoan kolme kertaa päivässä, tai ehkä he laskuttavat sen YK:lta. Ulos ei ole päässyt yli neljään vuoteen. Hän nukkuu ohuella patjalla pahvien päällä. Yläkertaan on laajennettujen toimistotilojen väliin jäänyt luonnostaan sellainen kolo, johon hän juuri mahtuu patjoineen ja tavarasäkkeineen. Monet ovat hänen kanssaan jutelleet ja ilmeisesti tuttujen myötä tavaramääräkin on vähitellen lisääntynyt, sillä sitä on monta säkillistä. Sanoi, että hänestä on tehty haastatteluja Venäjän televisiokanavillekin, muttei ilmeisesti laajempaan levitykseen. Hän lähti siitä sitten syömään, ja jonkin ajan kuluttua kurkistin muuten vain kaiteen yli alakertaan ja näin hänen istuvan penkillä siellä. Pariisin jollain lentokentällähän oli aikanaan muistaakseni pohjois-afrikkalainen mies asunut 8 vuotta, kun hänestä oli juttu joko Suomen televisiossa tai jossain lehdessä. Mahtaako olla vieläkin…

Nyt tulee vääjäämättä jonkinlaista Mongolian ja Suomen vertailua, kun juuri vietin 2 viikkoa Suomessa. Täällä päivä on lyhimmilläänkin noin 2,5 h pitempi kuin Helsingissä – ja se on merkittävä ero tähän aikaan vuodesta. (Mehän olemme noin Itävallan Salzburgin leveysasteilla). Pimeä tulee vasta kuuden aikaan. Täällä oli myös aavistuksen verran lunta, mikä tekee maisemasta niin paljon valoisamman. Olen siis edelleen Ulaanbaatarissa, suurkaupungissa. Kadut ovat järkyttävän liukkaat, eri tavalla kuin maalla pikkukaupungissa, missä niitä ei ylipäätään juurikaan ole päällystetty. Täällähän ei katujen hiekoitusta tunneta lainkaan, ei myöskään katujen puhdistusta lumesta. Vähäinen lumi kovettuu päällystetyllä kadulla lähes jäänkovaksi kerrokseksi, jolla ei välillä meinaa pysyä pystyssä millään. Ja sitten paikka paikoin sitä kovettunutta lunta kilkutellaan käsivoimin monen ihmisen ”prikaateissa” pois! Maalla kun on niin vähän päällystettyjä jalkakäytäviä, niin siellä ei synny samanlaista liukkausongelmaa. Lumi painuu hiekan sekaan.

Olen käynyt kahdesti tällä viikolla niska-selkä –hieronnassa. Puoli tuntia maksaa 5 euroa. Useimmiten hierojat ovat nuoria ja hentoja tyttöjä. Heidät on opetettu käyttämään sekä kyynärpäitä että käsivarsiaan ja sekä polvia että sääriä hyväksi hieronnassa. En tiedä kuinka oikeaoppista se on suomalaisen hierontaopetuksen kannalta, mutta tuntuu tehokkaalta. Miten niitä polvia ja sääriä siis käytetään? Tyttö nousee samalle pedille missä asiakas makaa mahallaan. Käy ensin polvilleen hajareisin asiakkaan yläpuolelle, asettaa kämmenet pedille molemmin puolin asiakkaan kroppaa vähän niin kuin aikoisi nousta seisomaan käsillään. Sitten tukee käsillä itsensä petiin ja nousee polvilleen asiakkaan pakaroiden tai alaselän päälle ja suorittaa hierontaa polvillaan tai säärillään. Sillä tavalla saa enemmän voimaa peliin ilman että mikään yksi tietty piste kipeytyisi siitä. Kyllä he myöskin nousevat seisomaan asiakkaan pakaroiden päälle (tukevat toki itsensä katosta) ja painavat ylempää selkärangasta varovasti yhdellä jalalla kerrallaan, mutteivät sentään kävele selkärangan päällä!