Näin täällä työllistetään - kuvia lisätty

Vilkaisin just Helsingin kauppatorilta kuvaa näyttävää webkameraa ja näytti satavan lunta… tai räntää… kameran linssi ainakin on kovin vetisen näköinen!

Meillä oli alkuosa päivää kirkkaan sininen taivas, sitten pilvistyi. En tosin lopulta mennyt ulos lainkaan – edes kirkkoon – kun olo oli jotenkin heikko. Viime tiistaina tuli kuumetauti – ja nyt sunnuntai-iltana alkaa tuntua vähitellen normaalilta.

Tulin kyllä kotiin jo reilu viikko sitten, mutta sain netin toimimaan vasta toissapäivänä. Kotona olivat ikkunat olleet tiukasti kiinni niin kuin aina – niin tiukasti kuin ne nyt saa kiinni! – mutta jokainen pöytä- ym. taso oli selvän hiekkakerroksen peitossa! Tässä hiekkamyrskyjen maassa ei totisesti kannata pitää liikaa irtonaista tavaraa hyllyillä keräämässä hiekkapölyä päälleen.

Nykytekniikan ihmeitä: ostimme tulevaa Zavhanin toimistoa varten HP-merkkisen tulostimen, joka on nyt minulla kotona. Ostin siis Mongoliasta tulostimen ja kytkin sen Suomesta ostettuun tietokoneeseen, ja kuinka ollakaan, tulostimen latausohjeet ilmestyivät ruudulle suomeksi! Ei kai sellaisesta enää pitäisi hämmästyä, mutta hämmästyin silti!

Vesimittarinlukija kävi lauantaina puolilta päivin. Kysyi, että kuka tämän asunnon vesilaskun maksaa. Vastasin, että työnantaja. Joten hän kysyi, voiko hän antaa laskun minulle ja minä vien sen työnantajalle. Sopiihan se. Heitä oli oikeasti kaksi. Toinen huuteli kylppäristä kahden eri mittarin lukemia, toinen kirjoitti ylös. Vanha kunnon kalkkeeripaperi (mikähän sen nimi oli virallisesti), kolmena kappaleena, kirjoitetaan käsin. Sitten kirjuri laski laskimen kanssa summia. Sitten erilliseen, valmiiksi tulostettuun ja minun asunnolleni osoitettuun paperiin mun allekirjoitus. Ja seuraavaan asuntoon.

Satuin olemaan yhtenä päivänä seurakunnan talon portailla ja ainoana koko tontilla. Aidan taakse pysähtyi auto ja mies nousi sieltä ja toi minulle seurakunnan sähkölaskun. Tällä tavalla kansaa työllistetään! Kaikki laskut toimitetaan maalla manuaalisesti vastaanottajilleen.

Yksi parannus ympäristöön oli tapahtunut poissa ollessani. Kiinteistöjen ”jätehuoneet” ovat pieniä tiilistä ja sementistä tehtyjä ”mökkejä”, joista on yleensä katto rikki ja samoin ovi. Meidän talonpäädyn roskiksen ovi oli ennen ruostunut ja kuhmurainen rautalevy, jota piti paikallaan iso kivi. ”Mökin” seinässä noin metrin korkeudella on aukko, josta roskapussit heitetään sisään. Myös koirat hyppäävät siitä apajille. Sen sijaan siat eivät hyppää. Muualla kuin meidän roskiksessa ovikin on ollut niin olematon, ettei sitä ole lainkaan tai se ei mene kiinni, jolloin siat pystyvät kävelemään roskiksiin. Nyt jossain nyrkkipajassa on tehty roskiksiin uudet oventapaiset. Metallikehys ja jokunen rauta vaakatasossa ja jokunen vähän koristeellisesti toiseen suuntaan. Ja lukko. Eivät pääse siat enää herkuttelemaan. Mutta kun koirat ovat ensin repineet roskapussit auki ja sitten tulee kunnon pyörretuuli, niin se lennättää kevyemmän roskan hyvin väljästä ovesta läpi!

Kovat pakkaset onnistuin sairastamaan sisätiloissa – viikolla oli sellaista -27 C. Nyt on taas luvattu hyvin leutoja päiviä, muutama pakkasaste iltapäiviksi. Toisin on Ulaanbaatarissa, siellä sitä vasta on kylmä!

Neljä vuotta lentokentällä

Lennämme Mongolian ja Suomen väliä yleensä Moskovan kautta. Pekingin kauttakin voisi kulkea ja pääsisi sieltä Finnairilla, mutta Air China, jolla pitää päästä Pekingiin, on epäluotettava. Moskovan kentällä tännepäin tullessa on aina 7-8 tuntia odotteluaikaa. ”Majoituin” yläkerrassa lähelle nukkuvaa henkilöä, josta olin jo aiemmilla kerroilla ajatellut, että hän näyttää ”asuvan” siellä. Hänen herättyään aloin jutella. Kyseessä on intialainen vanhempi mies, joka on kuulemma todella asunut Moskovan Sheremetjevon lentokentällä jo 4 vuotta. Kysyin, eikö hän voi palata Intiaan. ”Minulla on siellä ongelmia”, mies vastasi. Niinpä hän ei pääse Moskovasta minnekään, koska kaiketi Intian kansalaisilla pitää olla viisumi joka paikkaan. En udellut sitä, miksi hän ylipäätään on päätynyt juuri Moskovan kentälle. Sanoi, että hänen asiansa on hoidossa YK:ssa ja sieltä on luvattu ilmoittaa heti, kun joku maa suostuu ottamaan hänet vastaan. Avioliitto on kariutunut joskus kauan sitten, lapsia ei kuulemma ole. Jokin taho lentokentällä tarjoaa hänelle ruoan kolme kertaa päivässä, tai ehkä he laskuttavat sen YK:lta. Ulos ei ole päässyt yli neljään vuoteen. Hän nukkuu ohuella patjalla pahvien päällä. Yläkertaan on laajennettujen toimistotilojen väliin jäänyt luonnostaan sellainen kolo, johon hän juuri mahtuu patjoineen ja tavarasäkkeineen. Monet ovat hänen kanssaan jutelleet ja ilmeisesti tuttujen myötä tavaramääräkin on vähitellen lisääntynyt, sillä sitä on monta säkillistä. Sanoi, että hänestä on tehty haastatteluja Venäjän televisiokanavillekin, muttei ilmeisesti laajempaan levitykseen. Hän lähti siitä sitten syömään, ja jonkin ajan kuluttua kurkistin muuten vain kaiteen yli alakertaan ja näin hänen istuvan penkillä siellä. Pariisin jollain lentokentällähän oli aikanaan muistaakseni pohjois-afrikkalainen mies asunut 8 vuotta, kun hänestä oli juttu joko Suomen televisiossa tai jossain lehdessä. Mahtaako olla vieläkin…

Nyt tulee vääjäämättä jonkinlaista Mongolian ja Suomen vertailua, kun juuri vietin 2 viikkoa Suomessa. Täällä päivä on lyhimmilläänkin noin 2,5 h pitempi kuin Helsingissä – ja se on merkittävä ero tähän aikaan vuodesta. (Mehän olemme noin Itävallan Salzburgin leveysasteilla). Pimeä tulee vasta kuuden aikaan. Täällä oli myös aavistuksen verran lunta, mikä tekee maisemasta niin paljon valoisamman. Olen siis edelleen Ulaanbaatarissa, suurkaupungissa. Kadut ovat järkyttävän liukkaat, eri tavalla kuin maalla pikkukaupungissa, missä niitä ei ylipäätään juurikaan ole päällystetty. Täällähän ei katujen hiekoitusta tunneta lainkaan, ei myöskään katujen puhdistusta lumesta. Vähäinen lumi kovettuu päällystetyllä kadulla lähes jäänkovaksi kerrokseksi, jolla ei välillä meinaa pysyä pystyssä millään. Ja sitten paikka paikoin sitä kovettunutta lunta kilkutellaan käsivoimin monen ihmisen ”prikaateissa” pois! Maalla kun on niin vähän päällystettyjä jalkakäytäviä, niin siellä ei synny samanlaista liukkausongelmaa. Lumi painuu hiekan sekaan.

Olen käynyt kahdesti tällä viikolla niska-selkä –hieronnassa. Puoli tuntia maksaa 5 euroa. Useimmiten hierojat ovat nuoria ja hentoja tyttöjä. Heidät on opetettu käyttämään sekä kyynärpäitä että käsivarsiaan ja sekä polvia että sääriä hyväksi hieronnassa. En tiedä kuinka oikeaoppista se on suomalaisen hierontaopetuksen kannalta, mutta tuntuu tehokkaalta. Miten niitä polvia ja sääriä siis käytetään? Tyttö nousee samalle pedille missä asiakas makaa mahallaan. Käy ensin polvilleen hajareisin asiakkaan yläpuolelle, asettaa kämmenet pedille molemmin puolin asiakkaan kroppaa vähän niin kuin aikoisi nousta seisomaan käsillään. Sitten tukee käsillä itsensä petiin ja nousee polvilleen asiakkaan pakaroiden tai alaselän päälle ja suorittaa hierontaa polvillaan tai säärillään. Sillä tavalla saa enemmän voimaa peliin ilman että mikään yksi tietty piste kipeytyisi siitä. Kyllä he myöskin nousevat seisomaan asiakkaan pakaroiden päälle (tukevat toki itsensä katosta) ja painavat ylempää selkärangasta varovasti yhdellä jalalla kerrallaan, mutteivät sentään kävele selkärangan päällä!

Terveisiä Tikkurilasta

Hyvää uutta vuotta! On se vaan ollut hienoa saada olla kaksi viikkoa Suomessa - vaikka taivas on usein ollut kovin lyijynharmaa.

Paljon olen ehtinyt; laulaa Tuomaskuoron kanssa aivan täyteen ahdetussa Agricolan kirkossa (1450 ihmistä), saunoa ja uida Yrjönkadun vanhassa kauniissa uimahallissa Helsingissä, tavata ystäviä, viettää jouluaaton sukulaisten kanssa, liikkua merenrannoilla Vuosaaressa ja Lauttasaaressa jne.

On se tämä nykyajan tekniikka ihmeellistä. Keskeltä Mongolian aroa voin laajakaistan avulla varata kirjoja Pääkaupunkiseudun kirjastosta ja kirjat odottavat minua toivomassani noutopaikassa kun tulen Suomeen!

Yksi hyvin rentouttava tekijä kotimaassa on kielen ymmärtäminen. Tosin aika pian alkaa vähän rassata se, että lähijunassakin ymmärtää sitten kaiken - ja usein suuri osa sitä kaikkea on nuorison ja nuorten aikuisten karski tai suorastaan räävitön kielenkäyttö. Olen aivan varma, että Mongoliassakin on sitä, ainakin Ulaanbaatarissa, mutta kun en tunne ainoaakaan rumaa sanaa sillä kielellä...

Toinen rentouttava tekijä on se, että kukaan ei tuijota! Me ollaan siellä sikäläisiä pikkujulkkiksia. Ei niin, että kaikki tietäisivät nimen ja mitä teemme työksemme. Mutta koska ulkomaalaisia on vain kourallinen, meitä tuijotetaan, lapset ja nuoret huutelevat 'hi' ja 'hello' joka ainoa päivä moneen kertaan - ja sitä ei ole kotimaassa.

Kävin Kruununhaassa ystäväpariskunnan luona kylässä. Vanhassa talossa on erittäin kaunis rappukäytävä. Sanoinkin heille kun tulivat asuntonsa ovelle vastaan, että voisin olla pelkästään täällä rapussa, tämä on niin kaunis!

Samoin tässä Tikkurilan talossa, jossa olen majaillut (työnantajani eräänlainen vierasasunto). Joka ainoa kerta rappuun mennessäni melkein ihmettelen puhdasta kaunista vaalean ruskeaa (ehjää) linoleumilattiaa, kahdella eri keltaisella maalattuja (ehjiä) seiniä joissa keskellä kulkee raita, ja (ehjiä) sileitä portaita. Puhumattakaan tietysti kirkkaista valoista. Kun oma rappu Arhangaissa on ... no, mitäs tuosta. Jääköön mielikuvituksen varaan. Onneksi asun siellä heti ekassa kerroksessa, joten pilkkopimeässä rapussa ei tarvitse kompuroida hajonneilla sementtirapuilla kuin hetki.

Lepoa tämä siis on ollut monin tavoin. Nyt on perjantai. Huominen, viimeinen päiväni, on täynnä tapaamisia, kun jotkut ystävät yhtäkkiä heräsivät, että "voitaisko vielä nähdä". Ihanaahan se vain on ja suuri kiitoksen aihe, että on sellaisia ystäviä. Se se vasta lepoa onkin, kun saa jutella asioistaan livenä pitkäaikaisten uskovien ystävien kanssa, ja tietää, että he ymmärtävät.