Pitkä matka takaisin

5.11.2009 Lisäys: Olen 31.10. palannut Suomeen pysyvästi, joten en enää kirjoita uusia blogikirjoituksia Mongoliasta. Annan kuitenkin blogin olla paikallaan jonkin aikaa, jos joku haluaa katsoa kuvia aiemmista kirjoituksista. Voit ottaa yhteyttä minuun osoitteella aasian_auringossa@hotmail.com.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tervehdys taas Zavhanin Uliastaista! Lähdin Suomesta sunnuntaina 11.10. ja minun piti olla Uliastaissa keskiviikkona mutta olinkin vasta perjantaina eli eilen. Keskiviikon kotimaanlento peruttiin täällä päässä olleen sumun vuoksi ja siirrettiin torstaille. Torstaina Ulaanbaatarissa oli varsinainen koiranilma: räntää tuli taivaan täydeltä ja näkyvyys oli nolla. Niinpä muualla maassa olleet lentoyhtiön 4 konetta eivät voineet lentää pääkaupunkiin. Ei siis ollut konetta, jolla lähteä! Viereisessä kuvassa on koko Uliastai. Tällä kertaa vain lennettiin aika kaukaa ohi. (klikkaa kuvaa niin näet sen suurempana)

Niin se on, että kun tänne suunnittelee lentomatkaa jostain kauempaa, niin ei pidä tehdä aikataulua kovin tiukaksi tyyliin: ’tiettynä päivänä saavun Ulaanbaatariin ja seuraavana päivänä on sisäinen lento määränpäähän, jossa vietän muutaman päivän ja lennän seuraavalla lennolla takaisin.’

Eräänlainen ihme oli tapahtunut: tie lentokentältä tänne kaupunkiin (n. 20 km) on saatu valmiiksi! Kävin Uliastaissa ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten keväällä 2008, jolloin tie oli rakenteilla, ollut ties kuinka kauan. Kun lähdin heinäkuussa Suomeen, se oli edelleen suurelta osin kesken ja ajoimme pitkin aroa, samoin kuulemma vielä syyskuussakin. Viimeisten parin viikon aikana jokin ihme on saanut töihin vauhtia ja nyt meillä on tasainen ja leveä hiekkatie, jota ajelee ihan ilokseen. Tien varrella tosin ei ole mitään eikä tie mene yhtään lentokenttää pitemmälle – kun ei sielläkään ole mitään eikä ketään.

Toinen ihme näkyy ikkunastani: valaistu katu! Asun lentokentän puoleisella laidalla kaupunkia. Tästä talosta on vielä reilu puoli kilometriä päällystettyä tietä lentokentän suuntaan – ja sille pätkälle on ilmestynyt katuvalot. Aiemmin pimeän aikaan ikkunastani näkyi noin neljä yksittäistä ulkovaloa, nyt kokonainen jono.

Ja tälle talollekin on käynyt näin: se on juuri muuttumassa kirkkaan keltaiseksi! Kuvassa (keskellä) näkyvä puoli on jo maalattu, pihan puoli on vielä kesken.

Kotona oli kaikki muuten kunnossa paitsi ettei ollut sähköä… mutta rapussa oli, joten heti heräsi epäilys. Sitten kuulinkin, että noin viikko sitten asuntojen sähkömittarit oli viety sähkölaitokselle luettavaksi (!) ja ilmeisesti siinä yhteydessä minulta oli hävinnyt sähkö. Mittari nimittäin on rapun puolella sähkökaapissa, joka ei ole mitenkään lukossa. Oli siis perjantai-ilta, eikä mistään meinannut löytyä ketään korjaamaan asiaa. Vihdoin Ville ja toimistomme huoltomies tulivat itse räpeltämään sekalaista johtorypästä ja tuli siihen vielä suomalaisen opettajamme vuokraisäntäkin. Saivat kuin saivatkin sähkön asuntooni toimimaan. Tosin kuumavesivaraaja ei toimi… muistan kun sitä laitettiin keväällä, vuokraemäntä selitti jotain, että se johto ei ole mittarissa vaan virta tulee jostain mittarin vierestä… Saa nähdä miten sen kanssa käy.

Puoli päivää satoi lunta, josta ei paljoa ole jäljellä ja nyt paistaa aurinko. +3 C, yöllä n. -10 C.

Ulaanbaatarista hyvää kesää! - Blogi on nyt kesä- ja syystauolla.

Paluu Mongoliaan on vähän siirtynyt ja näillä näkymin lähden su 11.10.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Viimeksi kirjoitin, etta jouduin muuttamaan täkäläisen kotimaanlentolippuni kolme kertaa. No, neljäskin kerta tarvittiin. Lippuni oli siis tälle tiistaipäivälle, jolloin tätä kirjoitan. Viikko sitten soitettiin, etta tiistaina ei juuri ole matkustajia eika edellisellakaan lennolla sunnuntaina. Joten ne yhdistettiin ja tehtiin - maanantailento! Lipussa luki lahtoaika 19.45. Olin varannut huoltomiehemme kuljettajaksi klo 18 etta olemme varmasti ajoissa. Han oli jo ovellani kun puhelin soi. Lentoyhtio soitti, etta lahtoa on aikaistettu tunnilla, 18.50:een, joten kiireesti nyt kentalle. Olimme muutenkin lahdossa, joten kuski ajoi vahan formulatyyliin naita pompputeita. Tulimme kentalle 18.35, konetta ei ollut missaan eika muita matkustajiakaan montaa. Sitten kuulimme, ettei kone ole viela edes saapunut. Se saapui lopulta klo 19, ja lahti 19.30 eli vain vartin lippuun kirjoitettua aiemmin. En saanut selville, kuka soitti ja kiirehti meita.

Koneessa tuli pari buddhalaista munkkia. Koneestahan kavellaan lentoasemarakennukseen nailla pienilla kentilla. Me lahtevat olimme jo lahtohuoneessa. Kun paikalliset nakivat isoista ikkunoista nuo kaksi tummanpunaisen ja tummankeltaisen varisiin kaapuihin pukeutunutta miesta, he yksinkertaisesti ryntasivat ovesta kentan puolelle - saamaan siunauksen! Nuorehko mies laittoi katensa itse kunkin paalle lyhyesti, ja kenties sanoi jonkin sanan. Sitten lentokentan virkailija kavi hakemassa ihmiset takaisin sisalle.

Olen nyt siis Ulaanbaatarissa ja kirjoitan tata nettipaikan koneella, siksi ei ole skandimerkkeja. En uskalla tuoda naihin paikkoihin muistitikkuani, kun naista saa usein viruksia. Asuin taalla vuoden, syksysta 2007 syksyyn 2008. Varsinkin talven savussa ja kylmassa toivoin olevani jossain muualla. Nyt olen ollut siella "muualla" 10 kk - ja tama kaupunki tuntuu oikein mukavalta. Tosin onhan nyt kesakin - ja viela paljon kuumempi kesa kuin lannessa Zavhanissa, suorastaan lakahdyttava helle. Mutta - saako tallaista sanoa - meilla ei ole yhtaan ainoaa lansimaista kahvilaa tai ravintolaa, jossa nauttia hyvasta ruoasta tai johon menna jaatelolle. Kavin juuri syomassa sellaisessa, ja jaatelolla toisessa, ja nautin melkolailla. Sita nautintoahan saa kylla Helsingissakin aivan tuota pikaa, mutta hinnat ovat taalla viela puolet Suomen hinnoista tai alle mika kivasti lisaa nautintoa. Erittain hyva kanafileannos (kaksi rintafiletta) maksoi 6 euroa. Jaateloannos oli 2,50 e mika on takalaisittain erittain paljon, mutta ei suomalaisittain.

Blogi jaakin nyt kesatauolle ellei Suomessa satu tapahtumaan jotain sellaista, mista tekee mieli kirjoittaa... Ainahan voi vertailla eri kulttuureita ja kirjoittaa niiden "omituisuuksista". Hyvaa kesaa siis sinulle ja nahdaan livena tai vaikka Facebookissa, jossa olen nimella Tiina Aurora Virtanen.

Kyllä, kyllä - ei, ei

Lentolippujen kanssa on ollut mielenkiintoista. Paikallinen kotimaan lentoyhtiö Eznis muuttaa lentoaikataulujaan jatkuvasti. Kesäkuun puolivälissä kirjanpitäjämme osti liput Ulaanbaatarista tänne Uliastaihin tälle viikolle. Siinä välissä vaihtui kuukausi ja yllättäen myös aikataulu! Hänelle myytiin siis vajaa 2 viikkoa sitten liput tämän viikon maanantaille ja perjantaille, mutta tulopäivänä maanantaina hänelle kerrottiin, että perjantaina ei olekaan lentoa, vaan ne ovat nyt tiistaina, torstaina ja sunnuntaina!

Jouduin itse kolmannen kerran muuttamaan oman lippuni, koska edellinen lippu oli kirjoitettu maanantaille 13.7. Samoin Jaana joutui muuttamaan sukulaistensa tuloa varten ostetut liput. Ja kuinka moni muu… Lentoyhtiön toimiston tyttö sanoi, että on se heillekin vaikeaa, kun ihmiset ovat vihaisia, mutta heille ilmoitettiin 29.6. että lentopäivät muuttuvat 1.7. alkaen. Turistikausi alkanee silloin – mutta niinhän se alkaa joka vuosi!

Tämä on kai yksi merkki siitä, että Mongolia on vielä kehitysmaa. Sinänsä hyvää lentoyhtiötä pyörittävät ihmiset (liikemiehet!) elävät kuitenkin perinteisen mongolityylin mukaan: mitään ei suunnitella kovin pitkälle. He eivät ole ollenkaan oivaltaneet, että monilla kotimaan lento liittyy kansainväliseen lentoon. Eikä kansainvälisiä lentolippuja voi noin vain muuttaa. He eivät myöskään ymmärrä, että muualla maailmassa varsinkin matkustavat ihmiset suunnittelevat elämäänsä paljon pitemmälle eteenpäin.

Toinen meistä poikkeava asia, johon törmää jatkuvasti, on myönteisen vastauksen antaminen riippumatta asian todellisesta laidasta. Menen kauppaan, näen myyjän selän takana hehkulamppuja. Ne on pakattu vain ruskeaan pahviin, en siis näe wattilukua. Kysyn, onko 60 watin lamppuja. Myyjä vastaa automaattisesti: on. Sitten hän kääntyy taakseen, alkaa etsiä, ja toteaa: kas, ei olekaan. Tämä on tapahtunut monta kertaa eri tuotteiden kohdalla.

Tulimme kysyneeksi uudelta kirjanpitäjältämme, joka on perustamassa myös pientä nettipaikkaa, osaako hän opettaa tietokoneasioita. Hän vastasi myöntävästi. Sen jälkeen tulin ajatelleeksi tätä myöntävän vastauksen antamista: näinköhän mies oikeasti osaa. No, se nähdään ehkä syksyllä tai ensi vuoden puolella.

Kysyin vuokraemännältä aikanaan, onko kaapelitelevisiossa täällä englanninkielisiä kanavia. Hän vakuutti moneen kertaan, että on. Tarkensin vielä, että onko sellaisia (joita on Ulaanbaatarissa) kuin BBC World, tai Australia Network tai National Geographic. ”On, on, siinä on 36 kanavaa, voit vaikka tulla meille katsomaan.” Ilahduin ja ajattelin, että kaapeli-tv kannattaa ottaa. Sitten hänen 17-vuotias tyttärensä alkoi käydä englannintunneilla. Kysyin häneltä samaa asiaa. ”Ei ole, siinä on 27 kanavaa, ja pelkästään mongolin, venäjän ja kiinankielisiä.” Katsovat samassa kodissa samaa televisiota…

Olen siis alkanut suhtautua epäilevästi kaikkiin paikallisten antamiin myöntäviin vastauksiin, koskivat ne mitä asiaa tahansa! Tosin monissa kaupoissa käy myös toisinpäin. Kun kysyy onko jotain tuotetta, myyjä vastaa hetkeäkään miettimättä, ettei ole. Sitten oma katse osuu huomaamaan kysytyn tuotteen hänen selkänsä takana, ja hän vain kohauttaa olkapäitään ja myy sen. Tai kun työtä varten ostettaessa täytyy aina kysyä, saako teiltä leimatun kuitin (kassakoneitahan täällä ei ole kuin kahdessa pikkumarketissa), saattaa myyjä sanoa samalla tavalla: ei saa, ei ole. Kun hetken itse inttää, että yleensä tällaisissa liikkeissä saa kuitin, niin myyjä vihdoin vaivautuu katsomaan tiskin alle: Kas, onhan täällä kuitteja!

Olen ollut täällä vuoden ja 9 kk. Aiempaan minääni verrattuna minusta on tullut jo melko lailla – miten sen nyt sanoisi – joustavampi tai välinpitämättömämpi tai ei niin kovin usein hermostuva. Tilattiin toimiston rullaverhot Ulaanbaatarista. Tekijä oli päättänyt omin nokkineen, että ei tee juuri sen mittaisia kuin tilattiin, vaan vähän kapeammat. Me nimittäin halusimme ne reilummin ikkunoita leveämmiksi. Ei niitä rullaverhoja voi sinne 1000 km:n päähän palauttaakaan niin kuin meillä Suomessa kai tehtäisiin. Joko vaadittaisiin rahat takaisin tai uudet tilatun mittaiset tuotteet. Minkäs täällä teet, paljon täytyy vain sietää ja sulattaa ja katsoa läpi sormien – tai purkaa blogiin! :)

Vähäluminen kesä

Jos aloitin edellisen kirjoituksen sanoilla: ”Viimeisen kirjoituksen jälkeen satoi täälläkin räntää 6.6. …” niin voisin aloittaa tämänkin! Nimittäin juhannusaattona, jota täällä ei tietenkään tunneta, oli aamupäivällä +4 C ja vuorenhuipuilla lunta. Päivän mittaan satoi vettä ja rakeita moneen kertaan, eikä lämpötila tainnut kivuta edes kymmeneen asteeseen. Juhannuspäivänä päästiin juuri ja juuri siihen lämpötilaan, joten ei ole ollut hurraamista kesäsäissä täälläkään. Täällä tosin tapahtuu kesälläkin välillä, että aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja silti on hirveän kylmä.

Sitten kun on lämmintä, on heti kohta liiankin kuuma. Katsoin juuri Wikipediasta, että Suomen korkein tunturi Halti on ’vain’ 1324 m merenpinnan yläpuolella, siis tunturin laki. Me täällä Uliastaissa olemme omalla pihallammekin yli 400 m Haltin lakea korkeammalla.

Kontti (6 m pitkä) saatiin onnellisesti toimiston pihalle. Täytyy sanoa, että ne miehet kyllä osaavat hommansa. Konttinosturi tuli paikalle alle puolessa tunnissa, kun sen kuljettajalle oli ilmoitettu, että kontti on saapunut, sunnuntai-iltapäivänä. Kontin nostaminen auton lavalta toimiston pihalle maksoi meidän valuutassamme kokonaista 25 euroa. Tosin kontin lastaaminen kahdessa eri paikassa merkitsi, että jälkimmäisessä se tyhjennettiin kokonaan ja paikalle kuskattiin myös kaikki lisätavarat, jotta se tuli pakattua tasapainoisesti. Tämä oli tehty Arhangaissa seurakuntamme pihalla. Siinä yhteydessä hävisi tuliterä porakone, jonka olin tilannut tänne. Pomomme vain totesi, että ”Aina täällä käy näin. Joka ainoassa muutossa häviää jotain.” Kun paljon ihmisiä pyörii tavaroiden ympärillä, ei kukaan pysty koko ajan vahtimaan. Kiusaus käy aina jollekin ylivoimaiseksi.

Elämä alkaa hyvin vähitellen muotoutua jonkinlaisen varsinaisen ’työn’ suuntaan. Työtä kai se remonttien teettäminenkin on ollut, ainakin se on kovasti siltä tuntunut. Mutta nyt aletaan hiljaksiin lähestyä vaihetta, jolloin kehitysyhteistyöhankkeemme varsinaisesti käynnistyy. No ei vielä, vasta syksyllä, mutta nyt on jo sentään palkattu osa-aikainen kirjanpitäjä. Toimistolla on paljon tuoleja, kolme pyörillä liikkuvaa laatikostoa, yksi lukittava metallikaappi ja yksi kierrätyskirjahylly. Ei vielä ainoatakaan pöytää. Lisäksi on kaksi puhelinlinjaa ja toimiva nettiyhteys. Niin, vietiin sinne tänään kirjanpitäjän käyttöön kannettava tietokonekin. Kuinka ollakaan, kävi ilmi, että minun työhuoneeni kahdesta pistorasiasta on hävinnyt sähkö! Sähkömies kyllä vakuutti, että kun ne laitettiin joskus huhtikuussa, niin silloin niissä oli virtaa… Onneksi meillä on nyt pääkaupungista mukanamme tullut ’huoltomies’, jolle voi vain sanoa, että hoida tämä asia kuntoon. Lisäksi on reilu viikko sitten tänne saapunut työtoverini Ville, joka omalta osaltaan saa nyt tuntumaa paikallisten korjausmiesten kanssa työskentelyyn – tai heidän odotteluunsa.

Täkäläisistä kaupoista saatavat valmiskalusteet toimistokäyttöön ovat melko kehnoa laatua ja valikoimaa on vähän. Niinpä työpöydät ja tietokoneluokan pöydät teetetään mittojen mukaan puusepällä.

Täällä on ollut touko-kesäkuussa kova talojen maalaamisbuumi. Tämä on Tamsien talo, jota ei koskaan aiemmin olekaan maalattu. Tosin maalit ovat huonolaatuisia, ja maalia vedetään vain yksi kerros, joten saa nähdä, kauanko tämäkään talo pysyy vaaleansinisenä.

Kävimme Jaanan kanssa etelästä päin tulevan Bogd-joen varrella vähän retkellä. Sieltä löytyivät vielä viimeiset villi-iirikset - miten hieno tämä kukka kenttä on mahtanutkaan olla toukokuussa. Toisessa kuvassa, jos katsot tarkasti jokea, pestään vastakerittyjä lampaita – ja vesion taatusti kylmää! (klikkaa kuvia niin näet ne suurempina).

Do you speak English?

Viimeisen kirjoituksen jälkeen satoi täälläkin räntää (6.6.!) ja oli kylmää, nyt onneksi taas lämmintä, sellaista kivaa +25 C.

Ulaanbaatarista on lähtenyt kontti tänne päin, mutta se käy ensin hakemassa puolesta matkasta yhden perheen ja yhden sinkun tavarat. UB:sta siihen tuli toimistokalusteita toimistoa varten ja minulle sohva, pesukone ja pöytä poislähteneiden työntekijöidemme jäämistöistä. Konttia odotellaan saapuvaksi sunnuntaina. Tarkoitus oli kyllä lähettää tavarat isolla autolla, mutta mikään iso auto ei suostunut tähän vähän reilun 1000 km:n matkaan olemattomilla teillä, varsinkin kun takaisin olisi luultavasti pitänyt ajaa tyhjänä. Ja olisi tullut hirvittävän kalliiksi. Kontti sentään jää meille toimiston pihalle varastoksi.

Konttia ajatellessa vasta huomasin, että toimiston piha ei olekaan tasainen! Kunhan saan kontin ulkomitat, pääsen selvittämään, sopiiko kapistus tasaiselle osalle vai pitääkö hankkia lapiomiehiä hommiin. Suomessa epätasaisuus tietysti tasoitettaisiin jollain traktoriin liitettävällä vempaimella, täällä mies ja lapio ovat taattua tavaraa. Hiekkaahan tämä maaperä on, joten lapio toimii kyllä. Sitten pitää hankkia myös konttien siirtämisiä hoitava liikkuva "nosturi". Ja pieni lavallinen kuorma-auto taas tavaroiden siirtämiseksi 100 m:n matka toimistolta asunnoille - rekka kun kuulema vain pudottaa kontin paikalleen ja poistuu saman tien.

Hiljattain tulin ajatelleeksi, että koko tämä asuinalue ja kaupungin ns. keskusta sijaitsevat vanhan joenpohjan päällä. Lähellä kaivetaan pitkää kaivantoa joidenkin johto/putkitöiden vuoksi. Kaapelit ovat muuten melkoisen syvällä kun täällä routa menee ainakin 3 metriin. Kaivannon laidoilla hiekkakasoissa näkyy, että kaikki kivet ovat sileän pyöreitä. Sellaisia kiviä ei noista rinteistä tule, päinvastoin aivan teräväsärmäisi. Päättelen siis, että joskus tämä nykyisin kovin kapea ja matala joki on ollut tällä kohtaa huomattavan leveä - ja hionut kivet sileiksi.

Vuokraemäntäni, joka on ollut äärimmäisen avulias kaikissa asioissa, ottaa nyt vähän takaisin: annan hänen 17-vuotiaalle tyttärelleen englannin tunteja. Vuokraemäntä vakuutteli, että tyttö oikeasti puhuu englantia ja "voit mennä hänen kanssaan asioimaan kauppoihin, niin hän auttaa sinua". Niinhän sitä voisi kuvitella. Kävi ilmi, että tyttö on kyllä lukenut koulussa englantia kolme vuotta, mutta opettajat eivät osaa puhua kieltä, joten sitä ei koskaan puhuta!! Tunneilla opiskellaan kieliopin sääntöjä, muttei opita ymmärtämään yksinkertaisimpiakaan normaalin puhekielen lauseita. Minkäs sille voi, jos opettajat eivät itsekään ole saaneet juuri sen parempaa opetusta yliopistossa. Paha opettaa sellaista mitä ei ole itse oppinut.

Täkäläisessä koulujärjestelmässä kaikki näyttävät käyvän 11 luokkaa koulua. Yhdeksän vuotta on ilmeisesti meikäläisen peruskoulun mukaista, sen jälkeen he valitsevat erikoistumisensa. Tämä tyttö on valinnut kemian ja biologian, sillä hän aikoo lääkäriksi. Hänellä on vuosi jäljellä koulua. Vuoden päästä koittaa "kilpailu" niin kuin he sanovat, jollain tavalla ehkä ylioppilaskirjoituksia vastaavat kokeet. Jokainen valitsee viisi ainetta, jotka aikoo kirjoittaa. Hän on jo valinnut siis kemian, biologian ja englannin. Kaksi on vielä valitsematta. Hän asettaa minun englannintunteihini nyt suuria odotuksia: vuoden päästä hän toivoo osaavansa englantia tosi hyvin. Jos ymmärsin oikein, tältä kylältä pääsee lääketieteelliseen vain seitsemän parasta pyrkijää, joten paineet ovat kovat.

Kaupungista maalle

Palasin tänään kotiin Zavhanin läänin keskukseen Uliastai’hin. 34-paikkaisessa koneessa oli 14 matkustajaa. Valitettavasti ohitin mahdollisuuteni saada hienot ilmakuvat kaupungista, koska luin niin mielenkiintoista kirjaa. Tulin vilkaisseeksi ulos ikkunasta juuri liian myöhään. Kun ehdin saada kameran valmiiksi, peitti moottori jo suurimman osan näkyvyydestä kaupunkiin päin. Jos klikkaat tuon kuvan suuremmaksi, näet propelin nokan alla yhden noin lounas-koillis-suuntaisen valkoisen talon. Siinä minä asun.

Kotiin tultuani lakaisin ensimmäiseksi makuuhuoneen pieneltä ikkunalaudalta ruokalusikallisen hiekkaa, joka oli tullut poissa ollessani ”vakuumi-ikkunoista” läpi! Kuvassa on puoli ikkunalautaa lakaistu.

Satuin samaan koneeseen 27-vuotiaan amerikkalaisen Patrickin kanssa. Hän on ollut täällä kohta kaksi vuotta Peace Corps -järjestön vapaaehtoisena opettamassa englantia. Kumpikaan meistä ei ollut tilannut vastaanottajaa kentälle, jolta on matkaa Uliastaihin n. 30-35 km. Kyselimme matkatavaroita odotellessa eri ihmisiltä ja päädyimme lopuksi oikeaan jeeppiin, ei mihinkään kaupunkimaasturiin. Edessä kuljettajan vieressä istui mies, jonka syliin annettiin alle 2-vuotias lapsi. Takapenkillä oli nuori nainen sylissään tuon lapsen kaksoissisko, minä, Patrick, ja murrosikäinen tyttö. Kun lentokenttäalueen hiekka-aavikolta oli päästy ensimmäisen pienen harjanteen päälle, kuljettaja pysähtyi, sammutti moottorin ja – korkkasi vodkapullon! Mukikin löytyi, sitten hän kaatoi mukin puolilleen ja alkoi kierrättää sitä paikalliseen tapaan kaikilla aikuisilla. Paikallinen tapa on, että muki ojennetaan ensin yhdelle, sitten takaisin ”isännälle”, joka lorauttaa siihen vähän lisää, sitten seuraavalle ja taas takaisin ”isännälle” jne. Juhlien aikaan kierroksia on kolme, onneksi nyt hän lopetti kahteen kierrokseen, koska me takapenkkiläiset pääosin vain kastoimme ylähuulemme mukin sisältöön.

Menomatkalla kaksi viikkoa sitten jonotin check-in –tiskillä. Check-in näillä maaseudun kentillä tapahtuu perinteisesti paperilistan ja kynän kanssa. Katseeni osui edellä seisoneen naisen passiin, jonka kannessa yllättäen luki European Union – Suomi Finland! Hän oli Saksassa asuva Ulla, joka oli ollut saksalaisen ja mongolialaisen työkaverinsa kanssa Uliastaissa tarkastamassa jonkin saksalaisen tahon rahoittamaa 4,5-vuotista kehitysyhteistyöprojektia sen päätyttyä. Projekti liittyi jollain tavoin pienlainoihin (micro financing) – tai sen oli pitänyt liittyä! Ilmeisesti Ulaanbaatarissa oli ollut saksalainen työntekijä, mutta hänen käsitystään hankkeen tavoitteista ei ollut tarkistettu. Niinpä hän oli keskittynyt aivan muuhun – suurten pankkien suurten luottojen mekanismien kehittämiseen tai jotain sinne päin. Kahdella miljoonalla eurolla, joka hankkeeseen oli myönnetty, oli mm. noin sata ihmistä hankkeen aikana matkustanut mukavasti Saksaan oman alansa kurssille. Nämä tarkastajat joutuivat toteamaan, että mitään hankkeen tavoitteista ei ollut saavutettu, ei mitään köyhyyden poistamiseen tai naisten aseman kohentamiseen työelämässä jne.

Onneksi meidän järjestön suunnittelemat, toteuttamat ja samalla tietysti valvomat hankkeet ovat ensinnäkin paljon, paljon pienempiä rahallisesti ja toiseksi meitä on täällä useampia, joiden kuuluu ymmärtää, mitä hankkeella on tarkoitus saada aikaan. Selväähän on, ettei kehitysmaassa aina saa täysin aikaan sitä mitä on länsimaisten ajatusmallien mukaan suunniteltu. Täällä on liian monia epävarmuustekijöitä. Mutta aina sentään saadaan aikaan jotain.

Kotiin palattuani kävin vilkaisemassa toimistolla missä vaiheessa remontti on. Olin jättänyt puusepille tehtäväksi laittaa kuuteen oveen lukot ja osaan niistä myös saranat. Viidessä on nyt saranat, kahdessa lukot valmiina, yhdessä lukko puoliksi tehty. Siis vain puoli hommaa hoidettu. Naisten tehtävä oli maalta 6 ovea kahdesti, repiä käytävistä ja pienestä luokkatilasta vanhat muovimatot pois ja laittaa uudet. Tiloja voi sanoa olevan neljä. Ovet on kaikki maalattu, mutta vain kertaalleen. Yhdessä tiloista on lattia nyt valmiina, kahteen on näköjään leikattu matot ja viimeinen on kokonaan tekemättä. Siis tässäkin vain puolet työstä valmiina. Kun jätin tehtäviä heille, tein sen tulkin avustuksella, että varmasti tulisi oikein. Oli aivan selvää, että koko työhön ei mene kuin alle viikko – ja että heillä oli tasan 2 viikkoa aikaa tehdä se omaan tahtiinsa. Tämä on tätä kehitysmaata: jos et ole itse paikalla valvomassa, että työntekijät tekevät työnsä, niin he kyllä löytävät muuta tekemistä!

Suomesta katsottuna Ulaanbaatar ei ole mikään vihreä paratiisi. Täältä maalta katsottuna se taas on juuri sitä! Nyt sen vasta oikein tajusi, miten vähän vihreää täällä on tähän vuoden vihreimpään aikaan. Jokunen puu siellä täällä, välittömästi joen läheisyydessä eläinten matalaksi syömää ruohoa – eikä muuta. No, pääkatu nyt sentään on puiden reunustama ja pari pikkuruista ”puistoakin” on…

Tämän laakson vasenta reunaa ajamme lentokentältä kohti kaupunkia, tässä se yleinen vihreys tai sen vähyys näkyy.

Ulaanbaatarissa oli koko tämän viikon päivälämpötila +30:n hujakoilla – tänne Uliastaihin tullessa iltapäivällä se oli +14 C – mutta kyllä se aina Helsingin +8 voittaa! No, jos totta puhutaan, niin edellisellä viikolla siellä kyllä satoi luntakin.

Remonttia ja hiekkamyrskyjä

Kolmas blogiteksti, jonka otsikossa on sana ’remontti’! Niin se vain on. Asuntoni remontti tosin on valmis ja muutin uuteen asuntoon viime maanantaina. Pari päivää meni järjestellessä tavaroita edes jotenkuten paikoilleen. Niistähän suurin osa oli ollut umpeen teipatuissa laatikoissa yli 2 kk. Jotenkin olin tullut toimeen ilman suurinta osaa… miksi minulla siis on niin paljon roinaa? No, verrattuna monen Suomessa asuvan kotiin, ei sitä nyt niin paljon ole. Toisaalta, verrattuna täkäläisten koteihin – paljon on!

Olen taas kuullut milloin miltäkin asunnossani käyneeltä jonkin asian laittajalta, että asunko ihan oikeasti tässä yksin? Enkö pelkää yksin? Nämä ihmiset kun ovat kaikki kai kasvaneet jurtassa, jonka halkaisija yleensä on ehkä 5 m. Yhdessä jurtassa saattaa kevyesti nukkua öisin 6-7:kin ihmistä. Päiväksi makuusijat pinotaan lattialta parin sängyn päälle ja samassa tilassa tehdään ruoka, syödään, katsotaan telkkaria, tehdään läksyt, leikitään, peseydytään, kaiketi tehdään lapsetkin jne. Tuosta koko alkuelämän yhteisöllisyydestä tietysti johtuu, että heidän on vaikea kuvitella asumista yksin. Kerrostaloissakin kaksiossa asuu aina perhe, välillä kaksikin perhettä. Kyllähän yksi huone perheelle riittää, ja keittiön ja kylppärin käytössä sopu sijaa antaa. Niinpä siinä yhdessä huoneessa on melko lailla samanlainen tavaramäärä kuin jurtassa. Ehkä yksi sänky, loput nukkuvat lattialla ja päiväksi ohuen ohuet makuusijat pinotaan sen sängyn päälle. Jokunen puuarkku ja muutamia matkalaukkuja tavaroiden säilyttämiseen, pieni pöytä ja pari tuolia.

Tässä on kuva kotitalostani kulkupuolelta. Toinen rappu vasemmalta on minun, mutta ikkunani ylimmässä kerroksessa ovat toiseen suuntaan. Vasemmalla harmaampi matala talo on se, mistä nyt muutin ja mihin työtoveriperhe muuttaa kesäkuun puolivälissä kolmioon.

Tänään on taas ollut hiekkamyrskypäivä. Ehkä tuosta kuvastakin näkee vähän, että hiekkaa todella on joka paikassa tuulen lennätettäväksi. Ja satoi täällä vettäkin muutama tippa. Sitä tuli niin vähän, ruskean ilman seasta, että hetken aikaa näki muutaman pisaran maassa ennen kuin ne haihtuivat. Ja kotona näin toisen ”sateen”. Pisaroita tuli niin vähän, ettei vesi edes alkanut valua ruudun pinnassa. Jäi vain hiekkapölystä ja kuivuneista pisaroista todella likaiset ikkunat! Kirkkaalla säällä siis maisemani länsi-lounaaseen on tämä.

Hiekkamyrskypäivänä taas tämä.

Pahimmillaan ikkunasta ei näy mitään. Ikkunan takana juuri ja juuri häämöttää kakkoskuvassa näkyvä sininen katto tien toisella puolella.

Remontti on siis toimiston remonttia, joka on vähän aikaa ollut seis. Työntekijät menivät välillä muihin hommiin. Putkimiestä ei ole saanut kiinni – ei vastaa puhelimeensa – moneen päivään. Tänään maalarinaisen kautta löytyi toinen putkimies. Lähden huomenna kahdeksi viikoksi Ulaanbaatariin töihin ja yritin eilisen ja tämän päivän organisoida töiden tekemistä matkani aikana. Seisoimme – viisi paikallista ja minä – toimiston wc-tilassa ihmettelemässä putkitöitä ja pyysin maalaria kirjoittamaan paperille listaa siitä, mitä kaikkea huomenna lauantaina ostamme kaupasta, että he pystyvät tekemään työt. Asioiden suunnitteleminen on täällä olematonta. Vaikka paikalla oli putkimiestä ja ammattirakentajaa, niin minä olin se, jonka piti kysyä: eikö vedenlämmittimeen tarvita johtoa, entä putkia lämmittimestä hanaan, entä sähköjohtoja ja -pistoke, ja tarvitaanko muita putkien pikkuosia jne. He osasivat itse laittaa listaan wc-pöntön, lavuaarin, hanan ja pienen määrän seinälaattoja!

Saimme kuitenkin maalarinaisen kanssa tänään hankittua loppuihin lattioihin päällysteet kunnollista muovimattoa, ja sen laittamiseen tarvikkeet. Puoli miljoonaa meni! No, nyt on hyvä euron kurssi ja se puoli miljoonaa tugrukkia on noin 260 euroa. Sillä sai kaksi metriä leveää mattoa yhteensä 27 metriä, metrihinta noin 10 euroa. Minusta se oli kallista, mutta työ ei sitten maksakaan juuri mitään. Remonttinaisten palkka on 6,80 euroa/pv ja päivä tarkoittaa 10-11 tuntia.

Remonttia ja eläinkuvia

On sunnuntai-ilta klo 22:51 ja aivan kohta alan kuunnella netistä Tuomasmessua Agricolan kirkosta suorana - ihmeellinen tämä nykytekniikka. Minä sentään sijaitsen keskellä Mongolian maaseutua, 1000 km pääkaupungistakin ja 5000 km Suomesta.

Muutama pieni kuvatervehdys viimeisten parin viikon ajalta. Vietin 2 kiireistä viikkoa Ulaanbaatarissa ja suoraan lentokentältä kotiin tultua jatkui sama kiire eiliseen asti. Silloin nimittäin uusi vuokraemäntäni puolestaan lähti lennolla pääkaupunkiin viikoksi - ja minä sain remonttiasiaan tauon. Ainakin asunnon remonttiin. Työntekijät olisivat halunneet jatkaa, mutta minä kieltäydyin. En hallitse kieltä ollenkaan tarpeeksi pystyäkseni neuvottelemaan heidän kanssaan eri asioista ja tulkin kanssa puhelimen kautta se on työlästä. Toisaalta jonkun pitää valvoa, mitä asunnossa tapahtuu. Sieltä on nyt jo kadonnut meidän ostamia remonttitavaroita... kukaan ei tiedä mitään. Onhan siellä kulkenut putkimiehiä, laattojen laittajia, ovien laittajia, maalareita ja muurareita ja ties mitä. Ettei nyt kellekään tulisi väärää kuvaa, niin minä en suinkaan ole teettämässä näin valtavaa remonttia. Minun tarpeisiini tarvitsi vain tehdä koko asunnon pintaremontti ja vähän isompi työ kylppäriin ja vessaan. Mutta vuokraemäntä alkoi lisätä omalla kustannuksellaan tehtävää työtä vähä vähältä. Pari seinää alas, yhden oven tilalle seinä, muut ovet karmeineen vaihtoon, katon rajaan kipsikoristeita - eikä toivottavasti enää muuta!

Kylppäri ja wc olivat alunperin kaksi eri tilaa ja tässä näyte sekä vanhasta että uudesta kylppäristä (väliseinä purettiin ja patteriputket siirrettiin takaseinälle). Loppusiivousta ei ole vielä tehty.












Tässä myös näytteet työvoimasta ja töistä.







Alemmassa kuvassa laitetaan niitä kipsikoristeita katon rajaan.

Tosin ei näihin remonttihommiin mitään viikon taukoa tulekaan... maanantaina klo 9 kaksi maalarinaista (kuvassa tapetoimassa) tulevat toimistolle maalaamaan ovia ja oven karmeja sekä lattialistoja.

Ja vielä pari eläinkuvaa: pikkupossut olivat tiellä ajaessamme huhtikuun puolivälissä Arhangaista Ulaanbaatariin, yhdessä pikkukylässä.




Lehmät taas ovat meidän kylän eli Uliastain pääkadulla postipankin ovella...

Ulaanbaatarista

Perjantai-iltaa Ulaanbaatarista!

Tässä tekstissä ei ole kuvia, koska ajattelin vain laittaa pienen tervehdyksen tässä vähän ennen puolta yötä. Ajoimme Sannan kanssa (Sanna ajoi suurimman osan!) Uliastaista Undur-Ulaaniin (eli siis Zavhanin läänin keskuksesta Arhangain läänin yhteen pikkukaupunkiin) tiistaina noin 10 tuntia. Miten taas sattuikin, että juuri sinä aamuna alkoi sataa lunta! Ei tosin Uliastain kaupungissa, siellä satoi vettä, mutta vajaa 10 km kaupungin jälkeen se muuttui rännäksi ja kun alettiin nousta korkeammalle vuoren rinnettä tuli selvää lunta. Maisema hävisi välillä kokonaan häikäisevään valkoisuuteen. Onneksi vuorenrinnettä kulkevaa tietä oli meitä ennen ajanut yksi perävaunullinen kuorma-auto, jonka jäljistä näimme, missä tie kulkee ja mistä kohtaa on turvallista ajaa. Toisella puolella ylärinne ja toisella välillä jyrkkä pudotus alarinteeseen - ja routavaurioita tietysti sillä puolella. Siksi ne meitä ennen kulkeneen auton jäljet olivat suureksi avuksi.

Undur-Ulaan on noin 120 km Tsetserlegistä länteen. Sanna vietti siellä kuluneen talven jurtassa asuen ja halusi vielä kerran mennä tervehtimään ihmisiä ennen kuin hän poistuu maasta kokonaan toukokuussa. Tietysti meidän kunniaksi järjestettiin seurat (yhteinen ruokailu pienessä seurakunnan tilassa) vielä sinä iltana kahdeksan jälkeen ja aamulla uudelleen yhteinen aamurukous klo 10. Minun on vaikea nukkua kovalla lattialla tai kylmissä huoneissa tai jurtassa monen ihmisen kanssa - joten Sanna järjesti minut paikallisen sairaalan vierashuoneeseen. Sairaala on hyvin pieni surullisen näköinen rakennus, jonka vessat ovat niin kuin kaikkien muidenkin, pihan perällä, 2-3 metriä syvän kuopan päällä lankkulattia, josta puuttuu yksi lankku! Vierashuone on itse asiassa synnyttämään tuleville naisille tarkoitettu. Huoneita on kaksi. Toisessa asuu nyt ylilääkäri. Kyliin on lähes mahdoton saada lääkäreitä. Tämäkin on ilmeisesti varsinaisesti jäänyt eläkkeelle Ulaanbaatarista, jossa hän asuu, ja osittain asuu vierashuoneessa.

Keskiviikkona minä ajoin sen loppupätkän osin lumisohjossa, osin mudassa, osin raa'alla arolla - ja noin 25 km koko sen matkan loistavinta asfalttitietä! Ilmeisesti siinä kunnassa on tien rakentamiseen myönnetyt rahat todella käytetty siihen - ja kuulema kiinalaiset rakensivat sen pätkän.

Tulimme perille sopivasti Päivin muuttoon! Päivi on ollut täällä kai 6 vuotta ja joutunut muuttamaan monta kertaa. Hänen vuokraisäntänsä olikin kieltäytynyt jatkamasta vuokrasopimusta kylmästä asunnosta 6 kk:n jaksoksi, vaati vuoden vuokraa etukäteen. Päiville jäi 2 viikkoa aikaa etsiä uusi asunto, remontoida se ja muuttaa. Asunto löytyi vähän ennen vuosikokoukseen lähdön päivää, seurakunnan naiset olivat vielä maalaamassa ovenpieliä ja kynnyksiä kun seurakunnan miehet kantoivat huonekaluja sisään! Onneksi muu porukka oli jo lähtenyt pääkaupunkiin, joten me jäljellejääneet sovimme yöpymään heidän asuntoihinsa. Minä olin Marian asunnossa, jossa ei oikein tule vettä. En ymmärrä, miten Maria on jaksanut lähes kaksi vuotta taiteilla sen kanssa. Kun ei vedä vessaa, tulee kylppärin hanasta aivan vähän vettä. Jos vetää, ei tule mitään. Joten peseydyin kaupasta ostetulla pullovedellä!

Torstai-iltana tänne saavuttuamme menin ensi töikseni yhden hotellin yhteydessä olevaan saunaan. Siellä on harvoin ketään iltaisin ja sainkin olla ihan yksin. Hinta on kyllä täkäläisittäin aika kova, noin 6 euroa, mutta kyllä kannatti kolmen päivän matkustamisen ja vedettömien majapaikkojen jälkeen.

Tänään perjantaina istuimme koko päivän pitämässä vuosikokouksen ensimmäistä päivää. Huomenna lauantaina ja sunnuntaina suuntaamme koko työntekijäporukalla noin 100 km:n päähän Terelzin luonnonpuistoon virkistysviikonloppuun, tällä kertaa hotelliin. Syksyllä yövyimme jurtissa. Vuosikokous jatkuu maanantaista ehkä torstaihin täydet päivät. Iltaisin pitäisi ehtiä etsimään Zavhanin asuntoni remonttiin tarvittavia juttuja kuten boileri, tapetit, toimiston ovien lukot, Tamsien asunnon oveen lukko jne jne.

Ja huomiseksi on luvattu lumisadetta!

Remonttia ja etsiskelyä

Tänään vihdoin tuli tähän väliaikaiseen asuntooni laajakaista! Taas pääsee kunnolliseen yhteydenpitoon ja ajantasalle maailman tapahtumista. Toimiston remontti jatkuu. Hyvät maalari-ihmiset lopettivat työt vähäksi aikaa. Seinien ja kattojen maalaustyöt he saivat valmiiksi. Alun perin palkkasimme kaksi naista. Toisen naisen mies on sähkömies, joka kävi tekemässä sähkötyöt. Pääkaupungista palattuamme löysimme hänetkin lauantai-iltana maalaamasta pattereita.

Ne naiset sitten olivat hyviä työntekijöitä. Tekivät sinnikkäästi pitkää päivää ja jokaisen päivän jälkeen siivosivat jäljet ja laittoivat tavarat järjestykseen. Kun illalla meni katsomaan, oli kaikki roska lakaistu pois ja kaikki siistiä. Ei heillä tosin ollut harjaa eikä rikkalapiota. Harjasivat maalauspensselillä ja jonkun pahvinpalan päälle ja kantoivat siitä roskiin.

Työstä syntyi kaikenlaista rakennusjätettä ja roskaa. Tilasimme siis jätteenkuljetuksen – roska-aasin!! Kaupungissa kiertää kaksi roska-aasia, jotka asuvat joen rannalla yhden jurtan lähellä olevissa pilttuissa. Aasikuljetus olikin aika kallis. Yhden kuorman hinta on 2500 tugrugia. Ei sitä roskaa silmämääräisesti ollut kuin yksi ehkä metrin korkuinen läjä talon ulkoseinää vasten. Mutta kun se oli raskasta, oli aasi kuulemma tehnyt neljä reissua, joten hinnaksi tuli 10 000 tugrugia. Vaikkei se ole kuin noin 6 euroa, on se kuitenkin remonttityömiehen 8 tunnin palkka.

Parina viime päivänä on toimistorakennuksen vieressä ollut parkissa kameli. Arhangaissa ei kylällä näkynyt yhtään kamelia koko talvena. Niin, meidän toimitilamme on siis tämän oikeustalon vasemman siiven alakerrassa, juuri kamelin takana piilossa.

On hämmentävää, miten tehotonta elämä on täällä. Asioiden hoitaminen on hidasta. Usein ei henkilöitä löydy. Naapurityöntekijä saattaa sanoa, että tuo toinen lähti kotiin – kesken päivän. Kun olin varaamassa paikalliselta lentoyhtiöltä lippuja viime viikon pääkaupungin matkaa varten, menivät sähköt

juuri kun hän oli saanut kirjoitettua kaikki tiedot koneelle. Mitään ei tietenkään tallentunut. Nuori mies vain totesi, että pidetään ruokatunti nyt, tulkaa takaisin puoli kolmelta. Eihän siinä mikään auta!

Tiistai on buddhalaisille huono päivä liikeasioihin. Yritimme mennä tiistaina ostamaan toimistolle muovimattoja. Kauppa, josta ostimme edelliset matot Tamsien asuntoon, oli kyllä auki, mutta ei siellä myyty mitään. Ulaanbaatarista oli tullut kuorma-autollinen tavaraa, josta osa tuohon kauppaan. Sanoivat, että pariin päivään ei myydä mitään. Tekijät olisivat olleet matoille, mutta ei saatu mattoja. Yritimme ostaa muutakin tarviketta. Availivat liikkeitään 10.30 jälkeen. Yhdestä kaupasta saa kolmen väristä maalia, toisesta ohenninta, kolmannesta lattian tasoitejauhetta, neljännestä siihen tarvittavaa liimaa, viidennestä yhden väristä maalia jne.

Tänään pitkäperjantaina vietimme neljä tuntia etsien minun asuntoani varten remonttitarvikkeita. Taas sama juttu: joku kauppa ei ole auki, toisesta löytyy kylppärin kattoon laitettavia muovipaneleita mutta ei niihin tarvittavia saumakappaleita. Niitä ei saa tältä kylältä lainkaan. Seinälaatat sentään saatiin kaikki yhdestä liikkeestä ja lopulta lattialaatatkin toisesta. Lattian tasoite yhdestä, sementti taas toisesta. Meillä oli mukanamme toinen hyvistä maalarinaisista. Mutta Sanna sai kysellä koko ajan, tarvitaanko sitä tai tätä. Juu, tietysti tarvitaan! Täkäläisen elämän suunnittelemattomuus näkyy juuri tässä: edes ammattilainen ei osaa miettiä omassa työssään tarvittavia välineitä ja materiaaleja! Vuokraemäntä on ollut mukana koko ajan – vaikka hänellä on yhdessä virastossa joku virka… Tätä se on, että ihmisiä ei löydä työpaikoiltaan!

Pääsiäisestä ei ole täällä mitään havaintoa. Kirjoitin työni ystävä- ja tukirenkaalle kirjeen alkuviikosta – enkä lainkaan huomannut laittaa edes pientä pääsiäistervehdystä! Laitan sen siis tähän: pitkäperjantaina pysähdytään miettimään Jeesuksen kuolemaa ristillä, kaikkien syntiemme anteeksiantoa, jotta meillä olisi rauha sydämessä tässä ajassa ja toivo päästä ikuiseen elämään Jumalan luo kadotuksen sijasta. Siis jos haluamme turvautua Jeesukseen. Pääsiäissunnuntaina iloitaan siitä, että kuolema on voitettu, synnin valta on murrettu, sillä Kristus on ylösnoussut. Vaikka synti pysyy meissä tämän elämän ajan uskovinakin, ei sillä ole lopullista valtaa niihin, jotka yksinkertaisesti tahtovat uskoa anteeksiantamukseen. Se anteeksiantamus ja rauha Jumalan kanssa on tarjolla ihan jokaiselle! Hyvää pääsiäistä!

Matka Zavhaniin osa 2

Tassa nyt lupaamani jatko-osa matkasta Zavhaniin 13.3.09. (Klikkaamalla kuvaa naet sen vahan suurempana. Palaa sen jalkeen tekstiin paluu-nappaimella.)

Yovyimme siis Tariatissa ja sielta lahdettyamme lumen maara vaheni lahes olemattomiin. Tassa tie oli niin hyva, etta paastelimme 80 km/h vaikka olikin ”nimismiehen kiharaa” melkoisesti.

Joen jaalla olisi olleet loistavat luistelukelit.

Meidan naisten mielesta tassa maisemassa (kohtuullisessa pakkasessa!) ihan selvasti nakyi vahan vihertavaa… vaikka miespuolinen matkaseuramme vain nauroi sille.

Oli hienoa nahda oikea paimentolaisten laumojen muutto kevatlaitumille.

He tekevat matkaa 5 paivaa, noin 20 km paivassa.

Harkien vankkureilla kulkevat jurtat, joihin he ilmeisesti majoittuvat aina yoksi. Ajoimme autolla vahan aikaa hitaasti laumojen valissa kun isoa lammaslaumaa ajettiin tieta myoten.

Siitä ”vihertavasta” kuvasta tahan olisi ollut ilman kuvaustaukoa noin 5 minuutin ajomatka – ja maisema muuttui aivan ”Lapiksi”. Tasta alkaa Zavhanin laani. Tsetserlegistä Uliastaihin ei mene suoraa tieta vaan pitaa ajaa melkoinen mutka pohjoisen Tosontsengelin kautta.

Voisiko tama kuva olla yhta hyvin Lapista?

Tassa alkoi olla jo sen verran pehmeaa lunta ja tuuli peittanyt ajoreitin melkein kokonaan, etta tuli lumiralli mieleen. Mongoliassa yksi ajosaanto onkin: ”seuraa sahkopylvaita”. Aina ne jonnekin kylaan tai kaupunkiin paatyvat – vaikkei valttamatta siihen mihin piti. Toinen keino on tietysti ilmansuunnat: Jos kartan mukaan pitaisi menna koilliseen, niin yritetaan auringon avulla hahmottaa suurin piirtein oikea suunta.

Bussi oli tainnut hajota taipaleelle eika puurekka paassyt ohi. Naimme alas kaartavista jaljista ja joen reunaa ajavasta pikkubussista, etta tuolta sita on mentava. Joten ei muuta kuin melko jyrkkaa rinnetta suoraan alas.

Siella yrittivat valilla hartiavoimin tyontaa linja-autoa taaksepain ylamakeen!

”Tunturin” laella vastaan tuli toinen pikkubussi, jolle annoimme reilusti tieta – ja silti kuski ajoi bussin sivuun ja upposi pehmeaan lumeen. Matkustajat ulos ja tyontamaan. Nama deeli-pukuiset miehet ovat bussin matkustajia.

Alhaalla kiiltaa joen jaa. Joet eivat taalla koskaan ole niin leveita kuin milta ne talvella jaapeitteisina nayttavat. Alkutalvesta vesi vain puskee aina uuden jaan paalle ja jaa leviaa laajemmalle.

Tuossa lukee Uliastai Hot eli Uliastain kaupunki.

Ja tuolla etaalla vuorten juurella se sitten on! Toisen paivan ajoaika ruoka-taukoineen oli tasan 9 tuntia, joten yhteensa matkustettiin (yopymista lukuun ottamatta) 13 tuntia. Tie oli monin paikoin hyvin paljon parempi kuin mita oltiin osattu odottaa.

Seuraavissa kirjoituksissa on taas enemman tekstia ja vahemman kuvia!