Seurakunnan juhlat

Meillä oli tänään juhlat. Seurakunnan marraskuun alussa valmistunut talo otettiin käyttöön. Päivä oli kirkas ja aurinkoinen leuto pakkaspäivä, lumesta ei ole tietoakaan. Suomessa talven lumettomana aikana metsissä on ainakin vähän vihreää, ja Helsingissä monet nurmikotkin vähän vihertävät. Täällä vallitseva väri on ruskeanharmaa.
Pääkaupungista Ulaanbaatarista oli joitain vieraita. Kuten täällä on enemmän kuin tavallista, rengas oli mennyt rikki matkalla. Vieraita oli myös Undur-Ulaanista, missä kävin marraskuussa ja juuri siitä kodista, jossa silloin yövyimme. Tuliaisina minulle he toivat lähes 2 kiloa kuivamaitotuotteita. Kun lypsäviä kotieläimiä on maassa kymmenen kertaa enemmän kuin ihmisiä, niin maitoahan riittää. Jurtassa tosin maidon säilyttäminen on hankalaa. Siitä tehdään siis ensin jugurttia, sitten jugurtti kuivatetaan erilaisissa muoteissa tai ihan vain ”pulliksi”. Tuotteen koosta ja muodosta riippuen se on kuivattuna joko naposteluruokaa (sokeritonta) ”aruulia” tai uudelleen keittomaiseksi tehtävän ”aartsin” raaka-aine. En ole vielä oppinut pitämään noista vahvasti hapantuneelle maidolle tuoksuvista (haisevasta) herkuista. Onneksi mongolinkielen opettajamme sanoi ottavansa sitä mielellään.

Lapset tietysti esittivät oman juttunsa, nuoret pantomiimin ’Kädet’ ja me suomalaisnaiset lauloimme ’Maa on niin kaunis’. Kolmas säkeistö oli kirjoitettu piirtoheitinkalvolle suomeksi kyrillisin kirjaimin ja lauloimme sen uudelleen koko seurakunnan kanssa. Jotkut pysyivät jopa mukana!

Ulaanbaatarin vieraissa oli myös sikäläisen seurakuntamme pastori Säinää ja suomalainen pastori Pena. Saimme siis taas ehtoollisen. Edellisen kerran ehtoollinen täällä jaettiin noin 2 kuukautta sitten, kun Pena oli käymässä. Ja kuinka ollakaan, sähköt menivät, juuri ensimmäisen ehtoollislaulun alussa. Soitin itse kitaraa, Maria sähköistä kosketinsoitinta. Luulin ensin, että olin itse tökännyt jotain jatkojohtoa, koska hänen soittimensa vaikeni. Sitten huomasin, että myös piirtoheitin, jonka avulla sanat heijastetaan seinälle, oli pimentynyt. Hetki vielä meni hämmennystä ennen kuin keksin, että kyllähän tämä kitara sentään soi ilman sähköäkin!

Iltapäivällä oli kutsuvierastilaisuus ja ateria. Pienessä rakennuksessa ei ole erikseen minkäänlaista ruokailutilaa. Jumalanpalveluksen jälkeen siis seurakunnan nuoret miehet käänsivät penkit toisin päin, kantoivat osan aidatulle pihalle ja niiden tilalle lastenkirjastosta lainatut vanhat pöydät. Seurakunnan naiset olivat tehneet pihan jurtassa monta päivää paikallisia ruokia juhlaa varten. Mitään juhlaa ei täällä vietetä ilman bootseja, vehnätaikinaan käärittyjä höyrytettyjä lampaanlihanyyttejä. Sekä tarjoilu- että ruokailuastiat haalittiin kodeista.Juhlaan kuuluu yleensä myös hevosenpääviulun soittoa.
Iltapäivän juhlaan tulivat myös edustajat kaupungin kahdesta muusta seurakunnasta ja yhdestä kristillisestä järjestöstä. Ruokaa oli runsaasti ja lahjoja annettiin. Kun lahjan hakeminen – niin kuin moni muukin asia täällä – jää viime tippaan, voi käydä niin, että ainoa tarjolla oleva taulu esittää – kolmea sutta!! Sellainenkin tuli seurakunnalle lahjaksi.
Välillä sen unohtaa, että kaikki tällainen on täällä sangen uutta ja tuoretta. 20 vuotta sitten ei Mongoliassa vielä ollut ainuttakaan kristillistä seurakuntaa ja vain kourallinen kristittyjä. Katselin aamun jumalanpalveluksessa edestä muusikonpaikaltani noin 60 hengen koolla ollutta seurakuntaa, kiitin Jumalaa heistä ja rukoilin, että he kaikki olisivat kerran toisessa juhlassa taivaassa – jossa sähköjä ei tarvita!




Tässä kuvassa rakennus pihanurkasta päin.