Kysyvä ei tieltä eksy… vai eksyykö?

Olin kuusi päivää pääkaupungissa Ulaanbaatarissa. Meillä oli siellä luterilaisten seurakuntiemme yhteinen seminaari. Seurakuntien päävastuunkantajille annettiin opetusta luterilaisen uskonkäsityksen perusteista yksinkertaisesti opettamalla mitä meidän uskontunnustuksemme eri osat tarkoittavat. Siis sen, mikä alkaa: ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan. Ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan.” Useimmat pienten seurakuntiemme vastuunkantajat kun ovat olleet tällä Jeesuksen seuraamisen tiellä vasta muutaman vuoden. Buddhalais-shamanistisessa ympäristössä kasvaneiden voi jopa olla vaikea ymmärtää ”taivaan ja maan Luoja”, lopusta nyt puhumattakaan. Eipä silti, taitaa Suomessakin jo olla aika paljon ihmisiä, joille tuo kaikki on hämärän peitossa.

Lisäksi meillä oli tämän työkenttämme johtokunnan kokous. Siihen kuuluvat periaatteessa kaikki muut paitsi kielikoululaiset. Pidämme myös muutaman ”vapaapäivän” aina pääkaupungissa. Käytännössä juoksemme noin ”pää kolmantena jalkana” etsimässä sellaisia ruoka- ym. tarvikkeita, joita ei täältä maalta saa. Itse ostin mm. kitaran. Harmittavan kallis oli. Keväällä hinnat olivat halvemmat ja euron kurssi paljon korkeampi. Kärsin näiden yhteisvaikutuksesta varmaan noin 50 euroa mutta ei se mitään, nyt on sitten oma kitara. Tähän asti olen täällä soittanut sunnuntaisin seurakunnan kitaraa eikä sitä voi tuoda kotiin viikoksi. Hemmottelun puolelle meni yksi hierojalla käynti ja sen päälle sauna.

Paluumatka kävikin niin, että ajoimme Marian kanssa kahdestaan Arhangain toimipisteemme täyteen lastatulla maasturilla (kuvassa reuna, klikkaa kuvia, näet ne suurempina) takaisin. Tarkoitus oli saada joku paikallinen mukaan oppaaksi, mutta sovittu ihminen ei ilmestynyt paikalle lähtöaamuna. Nimittäin kartasta (jota autossa ei edes ole) ei ole juuri hyötyä tiettömillä taipaleilla. Ei sen puoleen, ei se paikallinen ihminen ehkä olisi sen paremmin tietä tuntenutkaan, sillä saimme kolmeen eri kertaan matkan aikanakin väärät ohjeet! Autosta oli edellisen yön aikana oudosti ”varastettu” oikeanpuoleinen peili, vaikka auto kuulemma oli ollut vartioidulla parkkialueella. Peilin etsimisessä vierähti tovi, eikä sitä löytynyt. Pääsimme matkaan vasta tasan klo 12. (Yläkuvassa näkyy vasemmalla tienpohjaa - jota pitkin tuokaan auto ei tosin aja!)

Ennen lähtöä ohjeeksi annettiin: kun tulette kaupungin laitamilla rautatien tasoristeyksen kohdalle, valitkaa vasemmalle haarautuva tie. Sen jälkeen koko 480 km:n matkalla on vain kaksi käännöstä ja kumpikin oikeaan. Ohjeen antaja ei tosin muistanut lainkaan, miten pitkän matkan päässä nuo käännökset ehkä olivat. Noin 10 km tuon tasoristeyksen jälkeen tie kyllä haarautui vasemmalle, mutta ohjeiden mukaan ajoimme suoraan. Onneksi Marialla alkoi olla tunne, että pitäiskö kysyä tietä. Minä ajoin silloin, ja pysähdyimme kysymään tältä hepulta, jonka auton lavalla oli hevosia. ”Juu, on tämä oikea tie Arhangaihin.” Ajoimme ehkä puoli kilometriä ja edelleen Mariasta tuntui, että kysytäänkö vielä. Seuraavalla huoltoasemalla kuulimme, että ei se tämä ole vaan tuo toinen.

Ajeltuamme kaikessa rauhassa sitä oikeaa tietä ties kuinka kauan, ja päädyttyämme taas ”arolle” – siis tiettömälle taipaleelle – Marialle tuli tunne, että liekö oikea tie. Siellähän ei juuri ole vastaantulijoita, joten kun näköpiiriin tuli kuorma-auto, neuvoin heti pysähtymään ja Maria hyppää kyydistä kysymään. Siinä sitten viittoilivat aikansa sinne tänne ja piirtelivät hiekkaan. Lopulta käänsimme ympäri ja ajoimme kuorma-auton perässä kohtaan, josta mies näytti meille oikotien oikean tien suuntaan.

Lunnin (Lun) kaupungissa oli hieno asfalttitie, joka haarautui – oikealle. Käännyimme sinne, ja taas tuli tunne, että pitäiskö kysyä. Ensimmäinen vastaaja sanoi täysin varmana, että kyllä tämä tie vie Arhangaihin. Hetken päästä arolla näkyivät nämä kaksi karjapaimenta. Taas tuli viittoilua sinne tänne. Lopputulos oli, että ympäri vaan ja sitä toista tietä.

Sen jälkeen olikin loistavaa uutta asfalttitietä varmaan 150 km. Lähempänä Tsetserlegiä, siis tätä meidän pikkukaupunkiamme, tien rakentaminen on kesken. Tien pohja on tehty, mutta sitä on päällystetty sieltä täältä aina jokusen kilometrin verran. Siis keskellä ei mitään on yhtäkkiä pari kilometriä tasaista asfalttia.

Tulihan se pimeäkin tietysti puoli seitsemän aikaan – ja se on sitten pilkkopimeä! Autoja on hyvin harvakseltaan eikä mitään asutusta tai muuta valoa. Matkaa oli jäljellä ainakin 100 km. Ajelimme aikamme huonoa tienpohjaa – se on niin täynnä kuoppia, että nopeus on noin 30 km/h. Aika pian kuin tyhjästä eteemme ilmestyi mikrobussi. Kun se poikkesi pois tienpohjalta arolle, päätimme mennä perässä, sillä ymmärsimme, että paikalliset kyllä tuntevat tien. Meillä ei ollut mitään keinoa tietää, missä reitti varsinaisesti kulkee, mutta arolla ajaminen on nopeampaa kuin surkealla tienpohjalla. Tuo mikrokuski oli meille aivan selvästi Jumalan lähettämä enkeli, tosin ”rallienkeli”. Kuski paineli kuoppaisella ja mutkaisella aroreitillä aika reipasta kyytiä – Maria oli taas ajovuorossa ja alkoi haaveilla rallikuskin urasta. Nimittäin meidän oli parasta pitää mikron takavalot näkyvissä – valtavasta pölypilvestä huolimatta. Ja niinhän se oli, että kun keskellä ei mitään oli taas pätkä asfaltoitua tietä, niin mikrobussi kääntyi arolta tien suuntaan ja nousi tielle täsmälleen asfaltin alussa – siellä pilkkopimeässä.

Kymmenen tuntia matkaan ei ollut huono lopputulos vaikka kahdeksassakin sen voi ajaa – ainakin teoriassa.

Maalaisjärki ja lämmitysjärjestelmä

Ennen tähän maahan tulemista olin aina ajatellut, että ”maalaisjärki” on jotain sellaista, joka esiintyy luonnostaan kaikissa ihmisissä. Siis jotenkin siihen tyyliin, että kukin omassa elinympäristössään keksii asioihin ja ongelmiin juuri siinä ympäristössä sopivimmat ratkaisut – automaattisesti, luonnostaan. Kyllä sitä varmaan täälläkin tapahtuu, mutta meikäläisen suomalaisen maalaisjärjen näkökulmasta häkellyttävän monessa tilanteessa sitten taas ei.

Olen juuri nukkunut reilut 14 tuntia, sunnuntain iltapäivästä maanantaiaamuun. Syy siihen on, että edellisen yön (lauantain ja sunnuntain välisen) olin omalla vapaaehtoisella vuorollani pitämässä seurakuntamme uutta toimitilaa lämpimänä. Miksi ihmeessä? Siksi, että tässä maassa, jossa on pakkasta – ainakin öisin – vähintään 6 kk vuodesta, on seurakuntamme pienen ja vaatimattoman talon lämmitysjärjestelmän pieni vesisäiliö asennettu – katolle! Talon päädyssä on erillinen lämmityshuone, jossa on niin pieni – puilla tai hiilillä lämpiävä – lämmityskamina, että puita pitää lisätä 30-40 minuutin välein, ehkä 50 minuuttiakin riittäisi. Siinä ajassa ehtisi välillä torkahtaakin, mutta kun ei voi… Pienestä säiliöstä pattereihin kiertävän veden paine on sen verran huono, että se ei ilmeisesti riitä kuljettamaan riittävän lämmintä vettä talon toiseen päähän. Niinpä pitää 15-30 min. välein laittaa töpseli hetkeksi seinää. Se käynnistää moottorin, joka ilmeisesti jotenkin puskee lämpimän veden kovempaan vauhtiin. En tiedä, onko tässä selityksessä mitään järkeä tai onko asia tarkkaan ottaen edes ihan juuri näin. Lopputulos kuitenkin on, että joka ainoa yö jonkun täytyy olla lämmittämässä. Toistaiseksi päivälämpötila on ollut sen verran yli nollan – ja aurinko paistaa rakennukseen ja säiliöön koko päivän – että päivällä ilmeisesti selvitään vähemmällä. (Vietin siis yöni tässä viileässä huoneessa seuranani Raamattu, mongolian kielen kirja, tietokone, viikon vanha Hesari ja evästä. )

Pikkuruisella seurakunnalla ei mitenkään ole varaa palkata vähintään kahta lämmittäjää. Vaikka hyvin moni tässä maassa tekee 7 pv/vk työtään paljon alle minimipalkan suuruisella palkalla, olisi seurakunnan pakko maksaa minimipalkka. Aasian korkeimman inflaation (30%) maassa se on juuri nostettu 140 000 tugrukiin. Se on vain vähän alle 100 euroa, mutta täällä iso raha.

Olemme suomalaisten kesken yrittäneet miettiä tunnemmeko ketään Suomesta, joka osaisi ja haluaisi tulla esim. ensi kesänä tekemään paremman ratkaisun – ja toisi tarvittavat tavarat mukanaan! Nimittäin koko tämä onneton lämmitysjärjestelmä oli suunniteltu ja tilattu sinä aikana viime kesänä kun yhtään suomalaista ei ollut kolmeen kuukauteen paikalla.

Niinpä ainakin toistaiseksi on päädytty ratkaisuun, jossa seurakunta on palkannut yhden lämmittäjän, joka tekee kaikki päivät ja joka toisen yön. Seurakuntalaiset tekevät itse vapaaehtoisina vuorollaan sen joka toisen yön klo 18-9. Me ulkomaalaiset tietysti haluamme näyttää esimerkkiä ja olemme kirjoittaneet nimemme listaan. Vuoron ei pitäisi osua kohdalle kuin korkeintaan kerran kuussa.

Meillä Suomessa jo pelkkä maalaisjärki olisi varmaankin sanonut, että vesisäiliö pitää asentaa sisälle tai omaan kunnolla lämpöeristettyyn ”mökkiin” katolla, jos tarvitaan painetta. Ja että lämmityskaminan pitää olla sellainen, että se varaa lämpöä eikä syydä sitä harakoille. Puhumattakaan, että insinöörit olisivat tienneet asiat oikein. Täälläkin ovat olleet insinöörit asialla, mutta lopputulos on vähintäänkin omituinen. Talohan ei ole itsessään uusi. Se on vanha hirsitalo (ei kannata sielunsa silmillä nähdä suomalaista hirsitaloa – uutta tai vanhaa!), josta naispuolisen rakennusinsinöörin valvonnassa tehtiin seurakunnan toimitila. Sitä en tiedä, osallistuiko hän lämmitysjärjestelmän suunnitteluun. Kauniit hirret hän kuitenkin vaati ulkoverhoiltavaksi tiilillä kuulemma hirsien huonon kunnon vuoksi. Eikä hän myöskään sallinut isompaa kokoustilaa, koska sanoi, että nykyisen kokoustilan viereinen seinä on kantava seinä. No, senhän sanoo maalaisjärkikin, ettei kantavaa seinää voi purkaa.

Monen monituista kertaa eri tilanteissa olemme – suomalaiset keskenämme – puhisseet mielestämme aivan ilmeistä maalaisjärjen puutetta. Täällä ollaan monin tavoin ”hetken lapsia” eli tehdään niin kuin ensimmäiseksi juolahtaa mieleen pysähtymättä pohtimaan vaihtoehtoja ja eri näkökulmia.

Aamun punertavassa valossa oli kiva mennä kotiin tuohon taloon, jonka pääty on keskellä. Ja - kuten huomaat - lumista ei ole kuin muisto vain! Tänään on tuulinen hiekkamyrskypäivä.

Aroa, vettä (ei), kalaa, lihaa...

Eilen ja tänään olimme kuuden hengen porukalla 120 km:n päässä Undur-Ulaanissa tukemassa sikäläistä luterilaista seurakuntaa, tämän Tsetserlegin seurakunnan työn tuloksena syntynyttä. Illalla oli pari kokousta ja aamulla vielä lisää opetusta ja samalla lapsille omaa opetusta. Sain myös vähän harjoitusta arolla ajamisesta, sillä ajoin noin puolet paluumatkasta. Auto on vanha jonkun sortin Pajero, siis maastoauto. Sillä suunnalla oli lunta enemmän kuin täällä, joten laitoimme nelivedon päälle. Välillähän tie on myös pehmeää hiekkaa tai multaa. Aurinko lämmittää päivällä maanpinnan pehmeäksi vaikka öisin onkin pakkasta 10 asteen tienoilla. Suurin osa matkaa ajetaan 40 km tunnissa pehmeän arotien kuoppaisuuden vuoksi. Ja se 40 kilometriäkin tuntuu kovalta vauhdilta! On myös melko mukavaa, kun isomman auton tullessa vastaan ”yksikaistaisella” tiellä, voi itse aina poiketa tiestä sivuun – samanlaista aroa se on pitkät matkat molempiin suuntiin. En lainkaan käsitä, miten paikalliset tietävät, mitä ”tietä” pitää mennä kun tulee ”risteyksiä” vastaan. Ilman paikallisia täällä ei ajamisesta tulisi mitään, koska oikeasti arolla ei ole teitä tienviitoista nyt puhumattakaan. Tosin tuossa lähellä parinkymmenen kilometrin päässä on jokunen kilometri loistavaa upouutta tasaista asfalttitietä, jota pystyi ajamaan lähes 100 km/h.

Pari päivää ennen reissua tässä talossa alkoi putkiremontti. Jotain vesiputkia vaihdetaan, josta seuraa, että ei tule vettä. Työn on ilmoitettu kestävän 5.11. asti. Mielenkiintoista on, että kun yhdessä talossa pitää katkaista vesi, se katkeaa automaattisesti koko seudulta - viikoksi! Vesijohtojärjestelmässä ei ole montaakaan ”sulkua” niin kuin meillä. Suomessahan suljetaan esim. yhden rappukäytävän vesi tarvittavaksi ajaksi – eikä koskaan viikoksi! Täällä menee vesi koko kulmakunnalta. Kävin nyt illalla ämpärin ja 5 litran kanisterin kanssa ensin yhdessä naapuritalossa kysymässä kampaamosta, sitten toisen talon kaupasta ja lopuksi kolmannen kerrostalon apteekista. Ei ole vettä missään! Apteekin rouvat ehdottivat, että hae wc:n vesi purosta, ja ota pesuvesi patterista. No, mun pattereissa ei ole sitä tarvittavaa hanaa, jonka kautta vettä voisi ottaa.

Ei auttanut muu kuin kävellä Päiville kanistereiden ja pullojen kanssa. Hänellä ollut siivoojatyttö kantoi 10 l vettä minulle asti kun oli menossa tästä ohi joka tapauksessa, itse kannoin noin 13 litraa. Sitten kaikki keinot käyttöön veden kierrättämiseksi. Tiskaan joka tapauksessa pienessä pesuvadissa ja huuhtelen toisessa, joten tiskivesi menee wc:n huuhteluun, huuhteluvesi säästetään seuraavaan käsienpesukertaan tai kukkien kasteluvedeksi ja loppu taas wc:n huuhteluun jne. Pisaraakaan ei nyt kaadeta hukkaan. Ja seuraavat päivät täytyy käyttää hyväksi kaikkien muiden paikkojen wc:t… esim. huomenna seurakunnan vaatimattoman uuden talon aitauksen nurkassa oleva puucee.

Tällä viikolla kävi puolikuuro ”kalaukko” myymässä meille ulkomaalaisille saamiaan kaloja. Hän oli jotenkin aikanaan löytänyt täältä (vuoden alussa Suomeen palanneen) suomalaisperheen asunnon, jossa nyt asuu Päivi. Kun siitä asunnosta oli ennenkin ostettu kalaa, hän jatkoi samalla ovella käymistä. Päivi sitten kertoi ukolle, mistä muualta löytyy kalasta kiinnostuneita asiakkaita, joten minäkin tein eteisessäni kaupat näistä kahdesta kalasta yhteensä 4 eurolla. Siivosin ne saman tien (silloin tuli vielä vettä!), panin uuniin ja hyvää oli. (Euron kurssi muuten on yleisen kurssikehityksen mukaisesti laskenut myös täällä valtavasti.)

Tässä pari kuvaa työnteosta. Pihan tai jalkakäytävän osan päällystäminen sementillä on paljon edullisempaa kuin asfaltilla – ja sen voi tehdä kätevästi kuka tahansa.

Satuin hallin ovelle kun lampaiden ruhoja lastattiin kuorma-auton lavalle. Lihankantajilla on kaikilla siniset ”sadeasut” suojanaan, ja kuorma-auton lavalla on ruhoja varten oma osasto, pressu, jonka reunat käännetään lihojen suojaksi.