Kuvia asunnostani Arhangaissa

Tässä kuvia nykyisestä kodistani, kaksiosta. Olohuone.











Eteisestä olkkariin.








Makuuhuoneeseen.










Keittiö.






Kylppärin ikkunan takana on keittiö.






Ja vielä kuva keittiön ikkunasta meidän pihalle 22.10.08 kun oli loistava talvipäivä... sittemmin lumet ovat alkaneet sulaa ja tulla iltapäivällä kurakelit.

Vuosi Mongoliassa

On vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta… Mulla on ollut vieras kotona viikon, työkaveri Ulaanbaatarista. Pidettiin vaihteeksi työkentän johtokunnan kokous ja pieni työntekijäpäivä täällä Arhangaissa. Suunnitelmat eivät ihan toteutuneet, kun heti alussa suomalainen opettaja sai vatsataudin, sitten uuden perheen pojat, sitten isä, ja lopulta yksi UB:stakin tulleista työntekijöistämme. Tauti voi olla rajukin, nostaa kuumeen ja kestää useamman päivän. Jännityksellä me loput nyt odotetaan, että kehen iskee seuraavaksi. Yksi perhe ei päässyt paikalle ollenkaan Suomesta tulleiden vieraiden vuoksi ja yksi sinkku taas joutui lähtemään Suomeen perheasioiden vuoksi.

Pidin tänään enkun tuntia vammaisille nuorille. Heitä on yleensä paikalla neljä tyttöä, jotka kaikki ovat jollain tavoin henkisessä kehityksessään jäljessä. Ryhmässä on yhteensä noin 10 nuorta, joista nämä neljä kykenevät jollain tavoin vieraan kielen opiskeluun. Oltiin käyty mm. perusnumeroita jo useampaan kertaan ja tuntui, että niitä oli opittukin. Pidin pienen pistokokeen. Sanoin numeron (1-20) englanniksi ja heidän piti kirjoittaa se numero vihkoon – jossa numerot muutenkin olivat kirjoitettuina järjestyksessä. Neljästä numerosta yksi sai kaksi oikein, pari yhden ja yksi ei yhtään. Kovin ihmeellistä kielenopetusta ei siis voi ajatella. Heille on kuitenkin tärkeää saada olla tunneilla ja innokkaasti he yrittävät ymmärtää ja oppia. On suloista nähdä miten kauniisti he auttavat toinen toistaan. Joku tyttö kantaa pyörätuolitytön toiseen kerrokseen vessaan, toinen auttaa vielä heikkolahjaisempaa (joka vain istuu luokan takana tunnin ajan) pukemaan ulkovaatteet ylleen, kun hänet haetaan kotiin.

Vammaisten nuorten projekti on alkanut tämän vuoden kevättalvella. Työntekijät ovat jo nähneet selvää itsetunnon kohoamista joidenkin aiemmin hyvin sulkeutuneiden ja syrjäänvetäytyneiden nuorten kohdalla. Jotkut heistä kykenevät tekevät myös käytännön töitä, siivoavat luokkaa ja toimistohuoneita jne. Minua nuorten oppimisvaikeudet eivät haittaa yhtään. Niillä tunneilla ei ole ulkoapäin tulleita oppimistavoitteita, joten opettaminen on rentoa ja mukavaa. Opetan myös työntekijöitämme, mikä on myös hauskaa.

Viikko sitten pidettiin seurat työkavereilla. Se oli myös ”Tiina vuoden Mongoliassa” –päivä, ja Päivi-työkaveri oli tilannut Fairfield-leipomosta kakun sopivin tekstein!

Samassa leipomosta saa ”Fazerin” ja ”Perheleipureiden” leipiä! Tai no, ainakin leipiä, jotka on pakattu kyseisten leipomoiden nimiä ja tuoteselosteita kantaviin pusseihin!! Leipomokahvilan tytöillä ei ollut muuta tietoa pusseista kuin että ne ovat tulleet Ulaanbaatarista.

Lämmitys tuli!

On vähän erilaisia nykyään nämä ilonaiheet kuin jossain muualla. Keskuslämmitys kytkettiin ainakin osassa kaupunkia päälle eilen, tänään kämppä on jo lämmin. Tosin eilen sain myös paikallisen työntekijämme mukana pääkaupungista sähköpatterin, joten kyllä nyt lämpöä piisaa. Lämmittimiä ei nimittäin löytynyt yhdestäkään niistä kolmesta kaupasta, josta olisi teoriassa voinut löytyä. Meikäläinen (alhainen verenpaine ja aina kylmä) on tästä erityisen iloinen ja kiitollinen. Siihen asti kotona oli +15 C ja se on vähän kylmä etenkin jos on paljon paikallaan. Toisaalta viileässä nukkui tosi hyvin. Niitä lumisateita ei sitten tullutkaan. Päivälämpötilat ulkona pyörii nyt siinä +10 ylimmillään. Eli aamulla ja illalla on melkoisen kylmä, mulla vain ei ole ulkolämpömittaria.

Sain myös kaapeli-tv-kaapelin! Aiemmin telkkarista näkyi yksi paikallinen kanava eikä muuta. Nyt näkyy 4-5 paikallista, 6-7 venäläistä, yksi kiinalainen – ja Deutsche Welle! Se onkin ainoa, josta tulee joka toinen tunti englanninkielistä ohjelmaa. Samaa, mikä monissa telkkareissa näkyy Suomessakin.

Sitten tulin hurahtaneeksi Facebook’iin. Yksi työkaveri Suomen päästä suositteli sitä, joten lähdin mukaan. On se vaan kummallista, että kun laitoin koulun kohdalle Laajasalon lukio 1974, opiskelun kohdalle Helsingin Sihteeriopisto 1984 ja työpaikaksi Ev.-lut. Lähetysyhdistys Kylväjän, niin Facebook läjäytti näytölleni 20-30 ihmisen kuvan ja nimen otsikolla ”Ihmisiä jotka saatat tuntea”. Tunsin tai tiesin heistä ehkä 75%!! Ihmettelin sitä kovasti kunnes tajusin, että järjestelmä skannaa monikerroksisesti ihmisten Facebook-kavereita ja nostaa sitä kautta esille esim. nykyisen työpaikkani Facebook-ihmisten kavereita ja heidän kavereitaan. Täytyy sanoa, että ainakin vielä (5 päivän jälkeen) tuntuu aika kivalta. Olen mm. löytänyt kauan kadoksissa olleita entisiä työkavereita/ystäviä aiempien ulkomaanvuosieni ajoilta.

Meillä on kivoja ulkoilumaastoja aivan lähellä. Tässä pari kuvaa viime lauantain retkeltämme joelta, jonne on noin 4 km.