Pehmolelu yliopiston päättäjäislahjaksi

Lisäys 29.5. Tietokoneeni päätti jokin aika sitten kieltäytyä yhteistyöstä täysin, joten blogin päivittäminen tapahtuu ainakin jonkin aikaa harvennetuin välein. Firman atk-tuki (joka on parhaillaan etelä-Aasiassa!) uhkaili, että saattaa koko kone mennä vaihtoon. Toimistolla nettiyhteys on välillä, välillä ei. Entero-viruksen takia nuorten suosimia nettipaikkoja on suljettu toistaiseksi .... tällaista tämä täällä on! Mutta aika pian koittaa loma kotimaassa, jossa kaikki kai toimii... toimiihan?

Perjantaina oli yliopiston päättäjäispäivä. Tai ainakin melkein… nimittäin käsittääkseni täällä on tapana pitää koulujen ja oppilaitosten päättäjäisjuhla – ennen loppukokeita. Jos ei satu läpäisemään tenttejä, ei hätää, onhan ainakin juhlat pidetty!

Kuljin yliopiston päärakennuksen ohi ensin aamulla ja huomasin sen koristelun. Kaikki koulut koristelevat julkisivunsa juhlia varten ilmapalloin, lippusiimoin ynnä muin koristein – ja soittavat yleensä länsimaista pop-musiikkia korvia huumaavalla voimakkuudella koko lähitienoon kuultavaksi. Tulin takaisin yliopiston ohi, kun puheet oli pidetty ja kukat ja lahjat annettu. Meneillään oli kuvien ottaminen ja shampanjapullojen korkkien poksauttelu. Näistä kuvista näkee hyvin, miten täällä pukeudutaan juhliin. Käytännössä jokaiseen juhlaan täytyy teettää uusi puku. Eihän tällaisia pukuja kaupasta saa, vaan ne on kaikki teetetty ompelijalla. Jos minun tavallisen – tällaisesta mongolialaisesta kankaasta – teetetyn jakkuni hinta oli 30 000 tugrukia eli noin 17 euroa, niin kokopuvun tai kaksiosaisen puvun teettäminen maksaa helposti 100 000 tugrukia eli noin 55 euroa. Tavallisen duunarin keskipalkka on ehkä 200 000 tugrukia/kk. Pukujen lisäksi tulevat lahjat ja isot juhlat kotona. Siinä ei kuukauden palkka aina edes riitä. Monet ottavatkin pankista lainaa saadakseen erilaiset juhlat järjestettyä, sillä järjestettävä ne on. Lahjoiksi muuten annetaan pehmoleluja!!

Kun puhutellaan myyjää kaupassa, halutaan saada hänen huomionsa, niin häntä kutsutaan joko isosiskoksi tai isoveljeksi. Niille molemmille on oma sanansa. Niitä käytetään riippumatta siitä, onko henkilö itseä vanhempi vai nuorempi. Samoin jos ihmisestä sanotaan, että hän on niin ja niin monta vuotta minua vanhempi tai nuorempi, niin hän on esim. ”10 vuotta isosiskoni” tai ”10 vuotta pikkusiskoni” vaikkei ole mitään sukulaisuussuhdetta. Tai vastaavasti ”isoveli” tai ”pikkuveli”, tosin tuo nuorempi versio on sama sana miehestä ja naisesta, siis ikään kuin ”nuorempi sisarus”.

Täällä oppii – ikävä kyllä – valehtelemaan sujuvasti. Ihmiset nimittäin kyselevät aivan estoitta toisistaan kaiken, myös ulkomaalaisilta. Koska heille on käsittämätöntä, että joku asuu yksin kerrostaloasunnossa, on paras kertoa esim. taksikuskeille, että asuu ystävien kanssa. Juuri tänään tein niin tullessani englannintuntia pitämästä. Ystävällinen kuski – kuulemma eläinlääkäri – kertoi, että vaimo on Koreassa töissä ja palaa heinäkuussa. Kolme poikaa on, joista vanhin opiskelee poliisikoulussa kolmatta vuotta. Ja että hän haluaisi tutustua minuun! Saisiko hän kännykkänumeroni. Ei saanut. Sanoin suoraan, että monet mongolialaiset pyytävät puhelinnumeroani, mutta en pidä numeron antamisesta. Joten se siitä. En myöskään ajata tällaisia takseja kotirapun oven eteen, vaan jään pois isomman tien varressa. Ettei heille tule kiusausta myöhemmin tulla kyselemään ovivahdilta, että missä asunnossa se ulkomaalainen nainen asuu!

Kotitaloni naapuriin rakennetaan vähän matalampaa kerrostaloa. Kävin Hannan kämpässä (9. kerros) ottamassa siitä ja sen yli pari kuvaa.

Muistathan, että näet kuvat isompana klikkaamalla kuvaa.

Jesajan sanat pätevät edelleen

Kieliopettaja sanoi, että tämä on jo kesäkuukausi – vaikka talvivaatteita piti uudelleen kaivaa esille. Julkisten rakennusten lämmitys loppui kuun alussa, asuintalojen 15.5. – ulkolämpötiloista huolimatta. Työkaverini Sanna sanoikin, että Mongolian kylmimmät kuukaudet ovat toukokuu ja lokakuu – sillä lämmitys pannaan päälle 15.10. säistä huolimatta. Kielikouluun on taas pitänyt viedä erikseen lämpimät vaatteet sisällä istumista varten.

Perjantaina oli venäläisten voitonpäivä. Kielikoulun lähellä asuu paljon venäläisiä, koska venäläinen koulu on myös siinä lähellä. Yhden kerrostalon parvekkeelta kaikui täysillä venäläinen kuorolaulu. Ei mitään nykypoppia vaan kunnon jykevää, neuvostoaikaista paatosta – koko naapuruston iloksi! Venäläistä itsetuntoa ei voine väittää heikoksi.

Tässä kuussa on liikennettä Suomen ja Mongolian välillä paljon. Pari ystävää palaa lomiltaan pian, yksi työkaveri lähti juuri, kristillisen Perheradion talon viimeistelytöihin tuli miehiä alkuviikosta ja talon vihkiäisiin 26.5. tulee myös joukko suomalaisia. Talohan on suurelta osin suomalaisin talkoovoimin rakennettu. Päävastuussa alkupuolella ollut Kalevi Marin selitti tässä viikolla, että ikkunoiden eteen tarvittavien kaltereiden asentamista hän ei uskaltanut jättää paikallisten käsiin. Työ vaatii sellaista tarkkuutta, että sitä ei tahdo täältä löytyä. Ja siinä poraamisessa tehdyillä virheillä voi pilata koko rakennuksen. Joten Suomesta tuli kaksi talkoolaismiestä tekemään homman oikein.

Tässä roskaisessa kaupungissa oli ilo nähdä yhtenä päivänä koululaisia siivoamassa joenuomaa. En usko, että joenuomaa varsinaisesti kukaan käyttää kaatopaikkanaan. Mutta tuuli kuljettaa kaduilla ja pihoilla olevista – koirien ja osin ihmistenkin hajottamista – jätekasoista kaikkea kevyempää kaikkialle. Kovin moni rutiköyhä ihminen myös penkoo näkösällä olevia jätteitä – ja jättää roskat levälleen – löytääkseen kierrätettävää lasia tai muovia. Ne kun myydään edelleen lähes yhtä köyhille vastaanottajille, jotka vuorollaan saavat niistä maksun raaka-aineen kerääjiltä.

Pari kuvaa yhdestä tämän kaupungin buddhalaisluostarista tai temppelistä nimeltä Gandan. Luin juuri Jesajan kirjaa ja siellä (Jes. 44:14-20) ovat aika raa’at sanat, tähän maahan sopivat, joista tässä vain osa: ”Käyttöönsä ihminen kaataa setripuita, valikoi metsästä tammen tai rautatammen… näin hän saa polttopuuta… lämmitelläkseen… paistaakseen leipää. Siitä hän myös valmistaa jumalan, jonka eteen heittäytyy, siitä hän tekee patsaan, jota sitten kumartaa. … Hän rukoilee sitä ja sanoo: - Pelasta minut! Olethan sinä minun jumalani! Mitään he eivät tiedä, mitään eivät ymmärrä… Pölkkyäkö tässä pitäisi kumartaa?” Kun tätä maata katsoo, huomaa, ettei parantunut elintaso tai kohonnut sivistystaso muuta ihmistä. Yhä edelleen Jesaja voisi tulla lähes 3000 vuoden takaa tänne sanomaan samat sanat. Me olemme täällä kertoaksemme heille sen, mitä Jesajakin aikanaan Jumalan sanoina: ”Ei ole muuta jumala kuin minä… Kääntykää minun puoleeni, maan kaikki ääret, antakaa pelastaa itsenne, sillä minä olen Jumala, eikä muuta jumalaa ole.” (Jes. 45:21-22)

Huomenna maanantaina alkaa kielikoulusta 2 viikon harjoittelujakso. Olemme silloin itse valitsemissamme paikoissa aamupäivät puhumassa kieltä tavallisten ihmisten kanssa. Jännittää hiukan, että miten selviän. Tosin opettajan saa mukaan vaikka joka päivä, jos haluaa. Kirjoitan harjoittelusta seuraavaan ystäväkirjeeseen ensi viikon lopulla. Jos muuten et vielä ole Kylväjän tai minun työni tukijoita mutta voisit sitä harkita, niin ota yhteyttä minuun sähköpostitse aasian_auringossa@hotmail.com ja lähetä yhteystietosi. Vastaan sinulle ja laitan tietosi eteenpäin järjestölle. Alat saada sekä postia minulta että Kylväjä-lehden. Pyrin kirjoittamaan ystäväkirjeissä (noin kerran kuussa, saa sähköisesti tai paperina) eri asioista kuin tässä blogissa.

Varas jäi kiinni

Ihmeellistä – työkaverilta kaupan sisäänkäynnissä lompakon varastanut nuori mies saatiin kiinni ja Visa-kortti palautettiin. Viime kirjoituksessa kerroin tilanteesta viime sunnuntailta. Eilen ulkoiluretkellä (siitä alempana) ystäväni kysyi, onko mitään uutisia siitä lompakkovarkaudesta. Kysyin, että mitä uutisia? – No, onko varas saatu kiinni? – No miten se nyt olisi voitu saada kiinni, kysyin minä. Tänään sitten kuulin kirkkoreissulla toisilta, että kyllä, kiinni oli saatu. Myymälän valvontakameran kuvan perusteella ilmeisesti todettiin kaveri poliisin tutuksi, joten osoitekin löytyi. Tekivät kotietsinnän – ja sieltähän se lompakko ja Visa-korttikin löytyivät. Joten eilen aamulla työkaverille oli soitettu, että tulee hakemaan korttinsa. Mitäpä sillä enää tässä vaiheessa tekee, kun hän oli sulkenut kortin heti varkauden tapahduttua. Mutta pitihän se noutaa, joten poliisi sai siltä osin jutun loppuun.

Apulaiseni Bormaa kävi taas torstaina. On aivan mainiota saada (yrittää) puhua kaikessa rauhassa ihmisen kanssa, joka osaa toistaa omat sanomisensa hitaammin ja selvemmin. Johan tässä jotain osaan minäkin selittää ja kertoa, mutta en käytännössä koskaan ymmärrä mitään paikallisten sanomisia ensimmäisellä kerralla – enkä usein toisellakaan! Eivätkä useimmat heistä osaa toistaa hitaammin ja selvemmin. Yli 70-vuotias vuokraemäntäni sen sijaan toistaa kovemmalla äänellä!!

Oltiin siis mongoliystäväni kanssa taas ulkoilemassa minulle uudella alueella. Mentiin bussilla niin pitkälle kuin päästiin. Tässä kulttuurissa on vielä voimassa erittäin kaunis piirre: vanhempien ihmisten kunnioitus. Bussit ovat yleensä aina täynnä. Jokainen tietysti istuu, joka paikan saa. Mutta jos nuoremman istuvan ihmisen lähelle ilmestyy selvästi iäkkäämpi ihminen, nousee tuo nuori kiireesti ylös ja antaa paikkansa. Siinä ei hetkeäkään mietitä eikä katsella muina miehinä ikkunasta ulos. Pikemminkin nuoren henkilön kasvoilla on ilme, joka melkein sanoo: anteeksi, etten vielä nopeammin huomannut nousta ylös. Minua kolme vuotta vanhempi ystävänikin sai tämän kohtelun, ja todistin vastaavaa useamman kerran tuon yhden bussimatkan aikana niin kuin aina bussissa.

Päätepysäkiltä lähdimme taas kävelemään ensin tietä myöten. Se oli täkäläisittäin täysin normaali eli hyvin kuoppainen hiekkatie. Ohitsemme ajoi pieni kuorma-auto, joka pysähtyi hetken päästä ja kutsui meidät kyytiin. Ohjaamossa istui jo 2 miestä eikä paikkoja enempää ollutkaan. Ei kun sisälle vain, ystäväni melkein toisen miehen syliin ja minä kirjaimellisesti ystäväni syliin poikittain. Hyvä että saatiin ovi kiinni. Onneksi he kääntyivät tieltä sivuun aika pian, sillä en olisi kestänyt siinä omituisessa ja lähes akrobaattisessa asennossa niitä kuoppia juuri pitempään. Loppumatka metsän lähelle päästiin tavallisella autolla, itse asiassa puoli matkaa rinnettäkin ylös. Kuvia alla.

Säitä on taas pidellyt. Torstaina oli kunnollinen hiekkamyrskypäivä. Perjantaiaamuna satoi lunta ja päivä oli kirkas ja kylmä, + 5 C. Illalla oli pakko kaivaa talvitakki uudelleen esille. Ei eilistäkään päivää voinut lämpimäksi sanoa. Ne huhtikuun puolelle osuneet jopa helteet olivat ilmeisesti aivan poikkeuksellisia ja nyt ollaan taas normaalitilassa. Vasemmalla ikkunastani hiekkamyrskypäivänä, oikealla lumisateesta. (klikkaa kuvaa jos haluat nähdä sen suurempana.


Täällä kevät kuulema jatkuu meidän koko kesäkuun. Kesä heidän mielestään alkaa vasta heinäkuun alussa ja kestää noin kaksi kuukautta. Kuukausien nimethän eivät synnytä mitään odotuksia säiden suhteen niin kuin meillä; ne on vain numeroitu 1-12. Joten – koska olen Suomessa lomalla heinäkuun – pääsen ehkä kokemaan täkäläistä kesää vasta elokuussa.

Herrasmies pienestä asti - sisko vesitonkkien päälle ja menoksi!




Oikealla: kävelyretken alusta, tämä on kesämökkialuetta kaupungin lähellä.
Kunnallistekniikka ei ole joten joka tontin kulmassa on huussi.

Ystäväni totesi, että tällä alueella ei asu köyhiä, koska metsässä on irtonaista puuta maassa. Kenenkään ei tarvitse kerätä sitä sieltä. (Pahoittelen kuvien sijoittumista sivulle miten sattuu. En tiedä onko bloggerissa jokin keino saada kuvat sijoittumaan tiettyihin kohtiin.)