Ulkoilupaikka löytyi

Nyt sitten tiedän, missä tästä lähtien ulkoilla – Gatshuurtissa kaupungin ulkopuolella. Sinne tosin täytyy vähän ”matkustaa”, mutta se on kyllä sen vaivan arvoista, sillä siellä on luontoa, sininen taivas ja paljon puhtaampi ilma kuin UB:ssa. Kielikoulun lähellä pysäkillä odottelee aina yksi tai pari henkilöautoa kyydittäviä. Kun auto on täynnä, se lähtee. Tosin meidän auto lähti meidän kolmen (Nina, Hanna ja minä) kanssa, vaikka yksi olisi vielä sopinut – oikeastaan kaksikin täkäläisittäin! Kyyti kotoa koulun lähelle maksaa 1000 tugrukia (3 km), kyyti sieltä Gatshuurtiin maksaa 500 tugrukia/hlö vaikka on huomattavan paljon pitempi matka. (1 euro = 1700 tugruk) Tänään lauantaina kävin uudelleen Gatshuurtissa yksin, tein taas kahden tunnin lenkin jäällä. Otin lämpömittarin mukaan todetakseni, että ylimmillään lämpötila oli -13 C.

Hanna oli kuullut siellä sijaitsevasta kristillisestä lastenkodista, jossa eräät Viipurissa asuvat amerikkalaiset toivoivat hänen käyvän katsomassa heidän kummityttöään. Auto jätti meidät pois jossain kylän alueella, kaupan edessä. Etsimme ensin ruokapaikkaa, joka osoitettiin parin sadan metrin päästä. Sinne mennessämme kysyimme joltain tästä lastenkodista. Se oli aivan vieressä! Söimme siis ensin paikallisen ruoan hyvin halvalla. Viereisessä pöydässä istuneet iäkkäämmät ihmiset antoivat luvan kuvan ottamiseen. Siinä paikassa oli 5 pöytää – ja asiakkaita koko ajan. Otin kuvan myös keittiöstä. (Useasta yrittämisestä huolimatta kahtena eri päivänä Blogger ei suostu siirtämään kuviani tähän, joten ollaan ilman ja yritetään myöhemmin laittaa niitä eri viestiin. Sorry.)

Kaikki Gatshuurtissa on joen lähellä, joten siitä nopeasti jäälle ja jäätä myöten kävelemään. Kävelimme tunnin kylästä poispäin – muutama autokin siinä meni ohi ja joitakin lehmiä oli samalla jäällä. Ja sitten tunti takaisin. Varsinkin takaisin päin olosuhteet olivat täydelliset, sillä tuuli tuli selän takaa. Kun olisi ollut sukset, niin siinä jäällä olisi hyvin voinut hiihtää, oli juuri sen verran lunta. Helsingissäkin hiihdän mieluiten meren jäällä. Jäätie tässä maassa on ilman muuta kaikkein ’hienoin’ ja tasaisin tie, sillä lunta ei ainakaan tällä seudulla ole koskaan paljoa. Ymmärrän hyvin, että kuoppaisen maantien sijaan autoilijat ajavat jokien jäillä kilometrikaupalla. Tämä joki on myös hyvin matala ja sille on helppo ajaa monesta paikasta. Ja jos nyt sattuu, että joku blogin lukija ei ole sisäistänyt yhtä tärkeää asiaa täällä, niin sanon sen taas uudelleen – aurinko paistaa joka päivä! Ja päivä on noin 2,5 h tuntia pitempi kuin Helsingissä. Joten jäällä käveleminen auringossa oli todellinen nautinto, kun oli riittävästi vaatteita päällä.

Lastenkoti sitten olikin vähän yllättävä kokemus. Noin 9-vuotiaat mongolipojat pihalla puhuivat englantia. Lastenkodissa on 29 lasta, puolet pienten kodissa, jossa kaikki ovat 8-10 –vuotiaita, ja puolet isojen talossa, jossa ollaan noin 13-15 –vuotiaita. Kodin ovat perustaneet amerikkalaiset, jonkin pienen kristillisen – uskaltaisiko sanoa – lahkon edustajat. En pysty heidän teologiastaan tai opetuksestaan sanomaan mitään. Kodissa ei ole televisiota, ei katsota elokuvia eikä käytetä internetiä. Tietokoneita kuulemma on, mutta vain kirjoittamista varten. Lapsilla on ainoastaan pehmoleluja ja palapelejä. Kaikki tytöt on puettu täyspitkiin leninkeihin tai oikeammin liivihameisiin, kaikki erilaisista kankaista mutta saman muotin mukaan tehtyjä. Lapsilla on sekä englantilaiset että mongolialaiset nimet. He automaattisesti sanovat ulkomaalaiselle englantilaisen nimensä. Kodissa on kaksi amerikkalaista perhettä työssä, yksi amerikkalainen mies ja lisäksi mongolialaisia kokkeja ja opettajia. Heillä on nimittäin myös oma koulu. Toinen näistä perheistä oli ulkomailla paitsi aikuista tytärtä, jonka kanssa juttelimme. Myös hänellä oli se täyspitkä hame ja hiukset tietyllä tavalla. Pitkät hiukset laskeutuvat löysästi korvien päältä alas ja sen jälkeen on käännetty taakse, letitetty ja letti sidottu vähän kuin nutturaksi taakse. Toisen perheen äidillä oli sama hiustyyli ja pitkä hame. Tuo 22-vuotias tytär sanoin syntyneensä Taiwanilla, kasvaneensa Hong Kongissa ja olleensa nyt pari vuotta Mongoliassa. Hän on elämänsä aikana käynyt Yhdysvalloissa vain kaksi kertaa, edellinen niistä 15 vuotta sitten. Kaikki lapset siis puhuvat englantia, koska heidän amerikkalaiset kasvattajansa toisaalta tietysti haluavat heidän sitä oppivan ja toisaalta eivät itse puhu mongoliaa. Koti on perustettu noin 1999-2000, ensimmäinen erä lapsia ovat ne vanhemmat lapset, ja jonkun vuoden myöhemmin he ovat ottaneet nämä nuoremmat. Kukaan ei ole vielä lähtenyt kodista maailmalle. Jäimme miettimään, miten he tulevat selviytymään nykyajan Mongoliassa tai maailmassa ylipäätään elettyään hämmästyttävän eristettyä elämää siihen asti. Mutta se on sanottava, että pienemmät lapset, joita vain ehdimme tavata, olivat hyvin rauhallisia ja tasapainoisen oloisia.