Matkasta Zavhaniin 1

Tässä kuussa on matkustettu! Arhangain auto-bussimatkan jälkeen kävimme Sannan kanssa Zavhanin maakunnan pääkaupungissa Uliastai’ssa, joka kuulemma tarkoittaa poppelia – ja ne taisivatkin olla ainoita puita siinä kaupungissa. Koska matkaa on 1064 km, niin menimme lentäen. Mukavan pieni kaupunki (kuva pääkadulta), joki keskellä, kalaravintola ja sauna – siinäpä ne tärkeimmät! Nimittäin UB:ssa ei oikein ole kalaravintoloita ja vaikka kalaa on monenkin ravintolan listalla, sitä ei yleensä ole keittiössä. Uliastaissa ei ilmeisesti ole kuumaa vettä saatavilla muuten kuin jos omistaa oman boilerin tai jonkin muun pikalämmityssysteemin. Pienen hotellimme – 4 huonetta – ravintola tosin näytti ottavan kuuman tiskivetensä patteriputkistosta, sillä keskuslämmitys sentään toimi. Siksi sauna, jossa oli kunnon löyly, oli loistava löytö – tosin vasta viimeisenä iltana. Kaikkeahan ei voi saada, joten saunan suihkusta – josta kuitenkin tuli sekä kuumaa että kylmää vettä – vesi tuli niin vaimeasti, ettei sitä oikein voinut sanoa suihkuksi. Sai sillä kyllä itsensä juuri ja juuri huuhdeltua. Saunan kiuas oli puulämmitteinen ja lämmitettiin löylyhuoneen ulkopuolelta. Ei se mikään oikeaoppinen kiuas ollut, vaan tavallinen täkäläinen jurtan lämmityskamiina. Niissä on päällä iso aukko, joka peitetään isolla kannella. Aukon päällä myös höyrytetään bootsit, ne jokapäiväiset taikina-lihanyytit, isossa astiassa. Saunassa aukon päällä oli ilmeisesti bootsien höyrytyksen kupera höyrytysvesiastia, jossa olivat kiukaan kivet. Keskeltä nousi savupiippu katon läpi. Lauteita oli neljä, mikä on merkittävää, koska tähän asti käymissäni saunoissa niitä on joko yksi (siis kuin tuolitaso jalat vetoisella lattialla) tai meidän ’kotisaunassa’ tässä ihan lähellä kaksi.

Sattui niin hyvin että hyvä tuttumme, täällä toimiva suomalainen lähetyslentäjä oli keikalla Uliastaihin samaan aikaan. Hän lensi 9-paikkaisella koneellaan ryhmän korealaisia sinne kolmeksi päiväksi. Me saavuimme sunnuntaina, hän maanantaina ja kaikki palasimme torstaina. Kysyimme pikkuhotellistamme heti sunnuntaina, löytyisikö huonetta huomisesta ystävällemme. Kyllä löytyy, oli vastaus. Maanantaina kysyimme uudestaan. ’Voisiko hän nukkua yhden yön teidän kanssanne samassa huoneessa, niin tiistaina saamme hänelle huoneen?’ No, mikäs siinä. Meidän huoneemme sattui olemaan ainakin 30 neliön kokoinen, joten mahtuihan sinne kahden parisängyn lisäksi vielä kolmanneksi 150 cm leveä patja lattialle. Eikä sen jälkeen toisesta huoneesta puhuttukaan meille enää mitään, joten meillä oli mukava kolmen hengen kommuuni. Lisää Zavhanin-matkasta seuraavaalla kerralla, kuvia alla.

Viime sunnuntaina oli pastorin kolmannen lapsen, vajaan kolmen viikon ikäisen pojan, kaste jumalanpalveluksen yhteydessä. Isä piti ensin toisen saarnan kasteesta (varsinainen saarna oli jo pidetty) ja kastoi sitten lapsensa, jota äiti piti sylissä. Kummeja ei ollut eikä muutakaan ihmeellistä tai juhlavaa. Vauvalla oli vitivalkoinen pupu-kokoasu ”kastemekkona”. Kakkua ja limpparia tarjottiin kaikille juhlan kunniaksi. Sunnuntai-iltana menimme viiden suomalaisnaisen ryhmänä katsomaan Giselle-baletin Mongolian oopperatalolle. Talo on hieno, vanhaa tyyliä Neuvostoliiton vaikutuskaudelta ja kauniisti restauroitu. Tällaisen amatöörin silmissä tanssiminen näytti oikein hyvältä ja lavasteet kauniilta – mutta orkesterin taso oli vähän niin ja näin. Sen verran on sävelkorvaa, että itsekin tajusin, että aika paljon meni epäpuhtaasti. Porukassa oli myös Ylöjärven seurakunnan kanttori (lomallaan täällä), joka taisi suorastaan kärsiä musiikin kuuntelusta.

Nettiyhteydet modeemin kautta ovat menneet tosi surkeiksi. Usein yhteyttä ei saa lainkaan. Tänään, kun vielä olin kotona yrittämässä, sain yhteyden ensin 20 minuutiksi. Sinä aikana ehdin saada sähköpostin auki ja kaksi viestiä luettua – sivujen aukeaminen on äärimmäisen hidasta. Aloin kirjoittaa toiseen vastausta ja yhteys katkesi. Uusi yritys – ja yhteys pysyi yllä 11 minuuttia. Ehdin saada taas sähköpostin auki ja sen yhden vastauksen lähetettyä. Siinä vaiheessa päätin alkaa uudelleen käyttää tätä asuntoni lähellä olevaa nettipaikkaa, jossa sentään yhteydet toimivat paljon paremmin. Ehkä ymmärrät tämän perusteella, miksi en ole viime aikoina useinkaan ehtinyt päästä sähköpostiasioista eteenpäin blogin päivittämiseen asti ennen kuin hermo on mennyt nettiyhteyden kanssa. Toivotaan, että se tästä paranee – kuten terveyskin, joka ei ole ollut kunnossa kahteen kuukauteen!


Opettaja muuten sanoi tänään koulussa, että eilen oli UB:ssa mitattu +2 C!! Tänään ei taidettu päästä ihan niin ylös, mutta virallinen ennuste on nyt pari päivää ollut päivän ylimmäksi -5 C (yöksi -19 C). Siis iltapäivällä on pari tuntia ehkä ”lämmintä” ennen kuin taas jäähtyy. Tänään aamun savusumu oli poikkeuksellisen paha meillä päin. Matkan varrella kadulta 100-200 metrin päässä olevista isoista taloista näkyi vain harmaa hahmo, jurtta-alueen rinnettä ei lainkaan.
Lisää kuvia Zavhanista:
yllä vas. joen jäältä keskustaan pohjoiseen
oik. samasta paikasta länteen
alla vas. itään, vedenkantajia näkee koko ajan
ja oik. sillan takaa edelleen itään







vettä on ehkä polvensyvyydeltä.

Tsagaan sar eli kuukalenterin mukainen uusivuosi

Edellisen kirjoituksen jälkeen tein kuuden päivän matkan Arhangain maakuntaan Tsetserlegin kaupunkiin. Kirjoitin siitä ystäväkirjeeseen. (Jos haluat saada ystäväkirjeet, ota yhteyttä minuun: aasian_auringossa (at) hotmail.com. Ne saa myös sähköisesti.) Blogin ylläpito on ollut vaikeaa kun nettiyhteys on niin hidas ja ongelmallinen, että en ole päässyt etusivultani uuden tekstin lisäämisen sivulle. Yritän laittaa tähän kuvia julkaisemisen jälkeen, saa nähdä onnistuuko. Kesken kaiken taas yhteyskin katkesi... Sivulta toiselle siirtyminen kestää helposti 3-4 minuuttia, että olkaapa onnellisia nopeista laajakaistoistanne!

Kuukalenterin mukainen uusi vuosi oli 7.2. Tsagaan sar = valkoinen kuukausi, ja sillä nimellä kutsutaan tämän uuden vuoden alkamista. Kielikoulussa oli viikon loma ja ennen lomaa pieni Tsagaan sar -juhla ulkomaalaisille opiskelijoille. Koulussahan opiskelee myös mongolialaisia nuoria lähinnä englanninkieltä ja turismialaa.. Kaikilla naisopettajilla oli jonkinlainen ’deeli’ yllään. Deeliksi kutsutaan kaikkia paikallisista kankaista paikalliseen tyyliin tehtyjä vaatteita. On arki- ja juhladeelejä, sisä- ja ulkokäyttöön deelejä. Kaduilla näkee deelejä jonkin verran sekä miehillä että naisilla, useimmiten tosin vähän iäkkäämmillä.Yksi opettaja esitti perinteisen tanssin. Kiinalaisen kalenterin mukaan vuodet kulkevat 12 vuoden kierrossa ja jokaista kuvaa oma eläin. Täällä on runo, jossa jokaiselle vuodelle eli eläimelle on oma rivinsä. Meille oli etukäteen jaettu yksi rivi kullekin. Nämä sitten esitettiin vuoronperään juhlassa ja myös laulettiin. Lopuksi oli perinteistä ruokaa, joka on sekä juhla- että arkiruokaa: italiansalaatin tyyppistä ’pääkaupunkisalaattia’, bootseja eli pieniä lihapullia vehnätaikinanyytissä höyrytettynä, tuoresalaattia ja lämmintä tyrnimarjamehua. Tyrnipensas kasvaa Mongoliassa (olin aina luullut, että se kasvaa vain meren rannalla, koska Suomessa taitaa olla niin!) ja tyrnimehua on saatavana lähes jokaisessa kaupassa, samoin tyrni-vitamiinikarkkeja. Lisäksi tyrniä käytetään ainakin käsivoiteisiin.

Yksi neljästä kurssikaverista joutui lähtemään kotiin Koreaan äidin sairauden vuoksi. Samalla hän lopetti, sillä olisi muutenkin palannut kotiin maaliskuun lopussa. Hänen aikomuksensa on palata maahan ehkä ensi vuoden kesällä. Mutta hän oli myös iloinen päästessään pois, koska hänen aikansa täällä on ollut tosi rankkaa – ja eniten omien työtovereiden vuoksi! Toinen kurssikaveri on sitä mieltä, että tämän edellisen pikkuruisessa seurakunnassa seurakunnan johtajan vaimo on luonnehäiriöinen ja siitä johtuivat vaikeudet, joita hyvin viehättävä ja miellyttävä tyttö joutui kokemaan. Lisäksi hän asui ensimmäiset kolme kuukautta ei-uskovien mongolityttöjen kanssa – eikä sekään ollut helppoa korealaiselle kristitylle.

Viime enkuntunnille seurakuntaan tuli neljä, koska oli uuden vuoden juhlan viikko. Heistä kaksi oli pappoja, jotka eivät käy seurakunnassa ja ovat vähän hitaita vieraan kielen kanssa. Joten kerrattiin iloisesti siihen asti opiskeltua. Tällä viikolla ei ollut tuntia matkani takia, ei myöskään ensi viikolla. Saa nähdä, muistavatko tulla seuraavalla.

Viimeisin joulukortti tuli matkan aikana – oli käynyt Thaimaassa, vaikka osoite oli kaikin puolin oikein, samoin yksi Suomesta tullut kirje, jossa oli tietokoneelta tulostettu osoitetarra. Eivätkä nämä olleet edes ensimmäiset sitä kautta tulleet! Miten mahtaa Suomen Posti lajitella tähän ilmansuuntaan lähtevät kirjeet…

Pakkasia pitelee edelleen. Päivä pitenee ja aurinko paistaa, ja jotenkin sitä luulee, että on keväisempää, mutta ei vain ole. Tänään iltapäivällä oli vain -10 C. Toisen villapuseron olen voinut jättää pois untuvatakin alta, mutta hatut ja rukkaset ovat edelleen täysin tarpeen. Zavhanissa (1000 km länteen), jonne lähdetään Sannan kanssa huomenna, voi olla kylmempi, joten on otettava kunnon vaatteet mukaan.

Ulkoilupaikka löytyi

Nyt sitten tiedän, missä tästä lähtien ulkoilla – Gatshuurtissa kaupungin ulkopuolella. Sinne tosin täytyy vähän ”matkustaa”, mutta se on kyllä sen vaivan arvoista, sillä siellä on luontoa, sininen taivas ja paljon puhtaampi ilma kuin UB:ssa. Kielikoulun lähellä pysäkillä odottelee aina yksi tai pari henkilöautoa kyydittäviä. Kun auto on täynnä, se lähtee. Tosin meidän auto lähti meidän kolmen (Nina, Hanna ja minä) kanssa, vaikka yksi olisi vielä sopinut – oikeastaan kaksikin täkäläisittäin! Kyyti kotoa koulun lähelle maksaa 1000 tugrukia (3 km), kyyti sieltä Gatshuurtiin maksaa 500 tugrukia/hlö vaikka on huomattavan paljon pitempi matka. (1 euro = 1700 tugruk) Tänään lauantaina kävin uudelleen Gatshuurtissa yksin, tein taas kahden tunnin lenkin jäällä. Otin lämpömittarin mukaan todetakseni, että ylimmillään lämpötila oli -13 C.

Hanna oli kuullut siellä sijaitsevasta kristillisestä lastenkodista, jossa eräät Viipurissa asuvat amerikkalaiset toivoivat hänen käyvän katsomassa heidän kummityttöään. Auto jätti meidät pois jossain kylän alueella, kaupan edessä. Etsimme ensin ruokapaikkaa, joka osoitettiin parin sadan metrin päästä. Sinne mennessämme kysyimme joltain tästä lastenkodista. Se oli aivan vieressä! Söimme siis ensin paikallisen ruoan hyvin halvalla. Viereisessä pöydässä istuneet iäkkäämmät ihmiset antoivat luvan kuvan ottamiseen. Siinä paikassa oli 5 pöytää – ja asiakkaita koko ajan. Otin kuvan myös keittiöstä. (Useasta yrittämisestä huolimatta kahtena eri päivänä Blogger ei suostu siirtämään kuviani tähän, joten ollaan ilman ja yritetään myöhemmin laittaa niitä eri viestiin. Sorry.)

Kaikki Gatshuurtissa on joen lähellä, joten siitä nopeasti jäälle ja jäätä myöten kävelemään. Kävelimme tunnin kylästä poispäin – muutama autokin siinä meni ohi ja joitakin lehmiä oli samalla jäällä. Ja sitten tunti takaisin. Varsinkin takaisin päin olosuhteet olivat täydelliset, sillä tuuli tuli selän takaa. Kun olisi ollut sukset, niin siinä jäällä olisi hyvin voinut hiihtää, oli juuri sen verran lunta. Helsingissäkin hiihdän mieluiten meren jäällä. Jäätie tässä maassa on ilman muuta kaikkein ’hienoin’ ja tasaisin tie, sillä lunta ei ainakaan tällä seudulla ole koskaan paljoa. Ymmärrän hyvin, että kuoppaisen maantien sijaan autoilijat ajavat jokien jäillä kilometrikaupalla. Tämä joki on myös hyvin matala ja sille on helppo ajaa monesta paikasta. Ja jos nyt sattuu, että joku blogin lukija ei ole sisäistänyt yhtä tärkeää asiaa täällä, niin sanon sen taas uudelleen – aurinko paistaa joka päivä! Ja päivä on noin 2,5 h tuntia pitempi kuin Helsingissä. Joten jäällä käveleminen auringossa oli todellinen nautinto, kun oli riittävästi vaatteita päällä.

Lastenkoti sitten olikin vähän yllättävä kokemus. Noin 9-vuotiaat mongolipojat pihalla puhuivat englantia. Lastenkodissa on 29 lasta, puolet pienten kodissa, jossa kaikki ovat 8-10 –vuotiaita, ja puolet isojen talossa, jossa ollaan noin 13-15 –vuotiaita. Kodin ovat perustaneet amerikkalaiset, jonkin pienen kristillisen – uskaltaisiko sanoa – lahkon edustajat. En pysty heidän teologiastaan tai opetuksestaan sanomaan mitään. Kodissa ei ole televisiota, ei katsota elokuvia eikä käytetä internetiä. Tietokoneita kuulemma on, mutta vain kirjoittamista varten. Lapsilla on ainoastaan pehmoleluja ja palapelejä. Kaikki tytöt on puettu täyspitkiin leninkeihin tai oikeammin liivihameisiin, kaikki erilaisista kankaista mutta saman muotin mukaan tehtyjä. Lapsilla on sekä englantilaiset että mongolialaiset nimet. He automaattisesti sanovat ulkomaalaiselle englantilaisen nimensä. Kodissa on kaksi amerikkalaista perhettä työssä, yksi amerikkalainen mies ja lisäksi mongolialaisia kokkeja ja opettajia. Heillä on nimittäin myös oma koulu. Toinen näistä perheistä oli ulkomailla paitsi aikuista tytärtä, jonka kanssa juttelimme. Myös hänellä oli se täyspitkä hame ja hiukset tietyllä tavalla. Pitkät hiukset laskeutuvat löysästi korvien päältä alas ja sen jälkeen on käännetty taakse, letitetty ja letti sidottu vähän kuin nutturaksi taakse. Toisen perheen äidillä oli sama hiustyyli ja pitkä hame. Tuo 22-vuotias tytär sanoin syntyneensä Taiwanilla, kasvaneensa Hong Kongissa ja olleensa nyt pari vuotta Mongoliassa. Hän on elämänsä aikana käynyt Yhdysvalloissa vain kaksi kertaa, edellinen niistä 15 vuotta sitten. Kaikki lapset siis puhuvat englantia, koska heidän amerikkalaiset kasvattajansa toisaalta tietysti haluavat heidän sitä oppivan ja toisaalta eivät itse puhu mongoliaa. Koti on perustettu noin 1999-2000, ensimmäinen erä lapsia ovat ne vanhemmat lapset, ja jonkun vuoden myöhemmin he ovat ottaneet nämä nuoremmat. Kukaan ei ole vielä lähtenyt kodista maailmalle. Jäimme miettimään, miten he tulevat selviytymään nykyajan Mongoliassa tai maailmassa ylipäätään elettyään hämmästyttävän eristettyä elämää siihen asti. Mutta se on sanottava, että pienemmät lapset, joita vain ehdimme tavata, olivat hyvin rauhallisia ja tasapainoisen oloisia.