Seurakunnan juhlat

Meillä oli tänään juhlat. Seurakunnan marraskuun alussa valmistunut talo otettiin käyttöön. Päivä oli kirkas ja aurinkoinen leuto pakkaspäivä, lumesta ei ole tietoakaan. Suomessa talven lumettomana aikana metsissä on ainakin vähän vihreää, ja Helsingissä monet nurmikotkin vähän vihertävät. Täällä vallitseva väri on ruskeanharmaa.
Pääkaupungista Ulaanbaatarista oli joitain vieraita. Kuten täällä on enemmän kuin tavallista, rengas oli mennyt rikki matkalla. Vieraita oli myös Undur-Ulaanista, missä kävin marraskuussa ja juuri siitä kodista, jossa silloin yövyimme. Tuliaisina minulle he toivat lähes 2 kiloa kuivamaitotuotteita. Kun lypsäviä kotieläimiä on maassa kymmenen kertaa enemmän kuin ihmisiä, niin maitoahan riittää. Jurtassa tosin maidon säilyttäminen on hankalaa. Siitä tehdään siis ensin jugurttia, sitten jugurtti kuivatetaan erilaisissa muoteissa tai ihan vain ”pulliksi”. Tuotteen koosta ja muodosta riippuen se on kuivattuna joko naposteluruokaa (sokeritonta) ”aruulia” tai uudelleen keittomaiseksi tehtävän ”aartsin” raaka-aine. En ole vielä oppinut pitämään noista vahvasti hapantuneelle maidolle tuoksuvista (haisevasta) herkuista. Onneksi mongolinkielen opettajamme sanoi ottavansa sitä mielellään.

Lapset tietysti esittivät oman juttunsa, nuoret pantomiimin ’Kädet’ ja me suomalaisnaiset lauloimme ’Maa on niin kaunis’. Kolmas säkeistö oli kirjoitettu piirtoheitinkalvolle suomeksi kyrillisin kirjaimin ja lauloimme sen uudelleen koko seurakunnan kanssa. Jotkut pysyivät jopa mukana!

Ulaanbaatarin vieraissa oli myös sikäläisen seurakuntamme pastori Säinää ja suomalainen pastori Pena. Saimme siis taas ehtoollisen. Edellisen kerran ehtoollinen täällä jaettiin noin 2 kuukautta sitten, kun Pena oli käymässä. Ja kuinka ollakaan, sähköt menivät, juuri ensimmäisen ehtoollislaulun alussa. Soitin itse kitaraa, Maria sähköistä kosketinsoitinta. Luulin ensin, että olin itse tökännyt jotain jatkojohtoa, koska hänen soittimensa vaikeni. Sitten huomasin, että myös piirtoheitin, jonka avulla sanat heijastetaan seinälle, oli pimentynyt. Hetki vielä meni hämmennystä ennen kuin keksin, että kyllähän tämä kitara sentään soi ilman sähköäkin!

Iltapäivällä oli kutsuvierastilaisuus ja ateria. Pienessä rakennuksessa ei ole erikseen minkäänlaista ruokailutilaa. Jumalanpalveluksen jälkeen siis seurakunnan nuoret miehet käänsivät penkit toisin päin, kantoivat osan aidatulle pihalle ja niiden tilalle lastenkirjastosta lainatut vanhat pöydät. Seurakunnan naiset olivat tehneet pihan jurtassa monta päivää paikallisia ruokia juhlaa varten. Mitään juhlaa ei täällä vietetä ilman bootseja, vehnätaikinaan käärittyjä höyrytettyjä lampaanlihanyyttejä. Sekä tarjoilu- että ruokailuastiat haalittiin kodeista.Juhlaan kuuluu yleensä myös hevosenpääviulun soittoa.
Iltapäivän juhlaan tulivat myös edustajat kaupungin kahdesta muusta seurakunnasta ja yhdestä kristillisestä järjestöstä. Ruokaa oli runsaasti ja lahjoja annettiin. Kun lahjan hakeminen – niin kuin moni muukin asia täällä – jää viime tippaan, voi käydä niin, että ainoa tarjolla oleva taulu esittää – kolmea sutta!! Sellainenkin tuli seurakunnalle lahjaksi.
Välillä sen unohtaa, että kaikki tällainen on täällä sangen uutta ja tuoretta. 20 vuotta sitten ei Mongoliassa vielä ollut ainuttakaan kristillistä seurakuntaa ja vain kourallinen kristittyjä. Katselin aamun jumalanpalveluksessa edestä muusikonpaikaltani noin 60 hengen koolla ollutta seurakuntaa, kiitin Jumalaa heistä ja rukoilin, että he kaikki olisivat kerran toisessa juhlassa taivaassa – jossa sähköjä ei tarvita!




Tässä kuvassa rakennus pihanurkasta päin.

Itsenäisyyspäivä ja koripalloturnaus

Eilen oli itsenäisyyspäivä. Pidimme juhlat Tamseilla, koska poikien (8 ja 6 v) on helpointa olla illalla omassa kodissaan.Laulettiin Maamme laulu sekä virsi Siunaa ja varjele meitä (ja kyllä me muutakin laulettiin). Miten aina ulkomailla suomalaisten kesken kotimaa tuntuukin niin rakkaalta ja jonkinlainen muutoin itsestään ääntäpitämätön isänmaallisuus nostaa päätään. Maria toi lihapullat, Päivi toi muussin, minä toin rosollin ja Jaana oli tehnyt sekä karjalaisia piirakoita että valkosuklaakuorrutuksella päällystetyt Suomi-leivokset. Niissä oli kakuntäytteenä Suomesta tuodusta mustikka-vadelmakiisselijauheesta tehtyä kiisseliä vahvistettuna mustikoilla, ja kuulemma kostutettu spraitilla.

Tänään sunnuntaina oli iltapäivällä täällä perinteinen seurakuntien ja kristillisten järjestöjen välinen koripalloturnaus, tai on edelleenkin. Kävin katsomassa ensimmäisen matsin ja ottamassa kuvia. Kumpaakin sorttia löytyy kolme kappaletta, siis järjestöjä ja seurakuntia. Tosin meidän järjestömme kolmesta paikallisesta työntekijästä täällä Arhangaissa kaksi oli värvännyt aviomiehensä pelaamaan puolestaan. Toinen heistä on myös seurakunnan pastori, joten hän taas olisi voinut pelata myös seurakunnan joukkueessa. Seurakunnassa kuitenkin on niin paljon lukio- ja opiskelijanuoria, että joukkue syntyi vaivatta. Turnauksen aluksi oli yhteinen rukous, sitten yhteinen ylistyslaulu. Meidän joukkue on vasemmalla punaisissa paidoissa. Pelijärjestys arvottiin ja meidän joukkue aloitti kristillisen hotelli-leipomo-kahvila Fairfield’in joukkuetta vastaan – ja voitti 8-2.

Minua kosketti se, että kun täällä ollaan kristittyjä, niin sitten ollaan – myös koripalloturnauksessa. En tiedä, liittyykö Suomessa enää seurakuntien erilaisten pallokerhojen peleihin rukousta tai hartautta, mutta ainakin joskus 1970-luvulla vielä yleensä liittyi. Ei olisi haitaksi edelleenkään.

Asiasta viidenteen… Sattuuko kukaan tietämään, mistä Helsingissä saisi taskulamppuja (pieniä tai vähän isompiakin), joihin virta ladataan joko veivaamalla tai ”pumppaamalla”? Sellaisia nimittäin on. Lamput ovat meillä tuiki tärkeitä suuren osan vuotta eikä paristoja ole aina saatavilla. Milloin lamppuja tarvitsee kotona, kun sähkö katkeaa yhtäkkiä, milloin pitää kulkea illalla ulkona pilkkopimeässä, milloin täytyy setviä auton ongelmia keskellä aroa tähtitaivaan valossa, jos lampusta loppuvat paristot. Jos sattumoisin tätä kautta saisin vinkkejä liikkeistä, niin ei menisi koko joululoma lamppujen etsimiseen….:) Jos tiedät, muttet halua ”kommentoida” tähän blogiin, kirjoita osoitteeseen aasian_auringossa@hotmail.com. (siis alaviiva sanojen välissä)

Vesi

Kirjoitan tätä keskellä yötä - Suomen ensimmäisen adventin iltana, sillä kuuntelen samalla netistä Radio Dein kautta hoosianna-tuomasmessua. Juuri nyt lauletaan virttä 6, joka on kunnon ”pelastusarmeijalainen” sävelmältään ja Tuomasmessussa se osataan laulaa kunnon tempolla ja kunnon puhaltimien ja rumpujen säestyksellä. Mahtavaa – pakko laulaa mukana!

Aiemmin illalla ajattelin mennä kylpyyn – pitkästä aikaa. Tässä kaupungissa ei lämmintä vettä ole jaossa kuin joskus jossain, hyvin vaihdellen. Yksillä työkavereilla kuulemma joka päivä. Minulla ei koskaan, siis kunnan puolesta. Eikä muillakaan meidän työntekijöillä.

Kylpyyn meneminen tässä asunnossa edellyttää sitä, että ensin keittää vedenkeittimellä kuumaa vettä kolmeen neljän litran termospulloon, kahteen kattilaan hellalle ja vielä itse vedenkeittimeen. Samalla alkaa juoksuttaa hyvin hitaalla paineella kylppärin vedenlämmittimestä lämmintä (huom, ei kuumaa) vettä ammeeseen. Jos aikoo saada ammeen kohtuullisen täyteen, juoksutus kestää tunnin. Tänään ei kestänyt – vesi katkesi kokonaan kun ammeessa oli 10 cm syvyydeltä haaleaa vettä. No, kuumien vesivarastojen kanssa se kyllä riitti eräänlaiseen ”kylpyyn”. Mutta piti jättää ammeeseen wc:n huuhtelua varten…

Sähköjohdot ovat niin heikot näissä vanhoissa taloissa, että esim. vedenkeitintä ja hellaa ei voi pitää samaan aikaan päällä kun kylppärin vedenlämmitin on toiminnassa. Eikä sen puoleen muutenkaan, sillä keittiössä on vain yksi pistorasia hellan vieressä, joten vaihdan aina vedenkeittimen ja hellan töpseliä tarpeen mukaan. Jääkaapille on omansa huoneen vastakkaisella puolella. Sen yhdenkin sähkö tulee kattolampusta, jonka siis pitää aina olla päällä, kun jotain keittää!

Hanavettä kyllä paikalliset juovat sellaisenaan, mutta me suomalaiset emme. Meille on työnantaja antanut Suomesta vedensuodattimet. Minulla oli Ulaanbaatarissa käytössä hanaan liitettävä suodatin, jonka kautta vesi virtaa reippaasti. Nyt hana on tällainen (kuvassa) johon ei voi liittää mitään. Siitäkin tulee lämmintä vettä, kun laittaa sen oikein pienelle siihen asentoon. Vähän tipoittain tulemista isommalle.

Niinpä minulla on toinen versio Nerox-suodatinta, lätäkkösuodatin. En tiedä, onko se sen virallinen nimi, mutta se laitetaan vatiin (jääkaapin päällä) ja siitä vesi tippuu tip tip alla olevaan pulloon. Yön aikana yleensä saa ainakin pari litraa puhdasta vettä aikaiseksi. Onneksi olin tullut suodattaneeksi ylimääräistä vettä ennen kuin vesi yllättäen illalla katkesi. Sillä saattaisi saada mistä tahansa vedestä juomakelpoista.

Kun yksinkertaisen suodattimen useamman litran jälkeen avaa, se näyttää kauniin ruosteenruskealta. Kunhan taas tulee juoksevaa vettä, pesen sen melkein valkoiseksi.

Kysyvä ei tieltä eksy… vai eksyykö?

Olin kuusi päivää pääkaupungissa Ulaanbaatarissa. Meillä oli siellä luterilaisten seurakuntiemme yhteinen seminaari. Seurakuntien päävastuunkantajille annettiin opetusta luterilaisen uskonkäsityksen perusteista yksinkertaisesti opettamalla mitä meidän uskontunnustuksemme eri osat tarkoittavat. Siis sen, mikä alkaa: ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan. Ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan.” Useimmat pienten seurakuntiemme vastuunkantajat kun ovat olleet tällä Jeesuksen seuraamisen tiellä vasta muutaman vuoden. Buddhalais-shamanistisessa ympäristössä kasvaneiden voi jopa olla vaikea ymmärtää ”taivaan ja maan Luoja”, lopusta nyt puhumattakaan. Eipä silti, taitaa Suomessakin jo olla aika paljon ihmisiä, joille tuo kaikki on hämärän peitossa.

Lisäksi meillä oli tämän työkenttämme johtokunnan kokous. Siihen kuuluvat periaatteessa kaikki muut paitsi kielikoululaiset. Pidämme myös muutaman ”vapaapäivän” aina pääkaupungissa. Käytännössä juoksemme noin ”pää kolmantena jalkana” etsimässä sellaisia ruoka- ym. tarvikkeita, joita ei täältä maalta saa. Itse ostin mm. kitaran. Harmittavan kallis oli. Keväällä hinnat olivat halvemmat ja euron kurssi paljon korkeampi. Kärsin näiden yhteisvaikutuksesta varmaan noin 50 euroa mutta ei se mitään, nyt on sitten oma kitara. Tähän asti olen täällä soittanut sunnuntaisin seurakunnan kitaraa eikä sitä voi tuoda kotiin viikoksi. Hemmottelun puolelle meni yksi hierojalla käynti ja sen päälle sauna.

Paluumatka kävikin niin, että ajoimme Marian kanssa kahdestaan Arhangain toimipisteemme täyteen lastatulla maasturilla (kuvassa reuna, klikkaa kuvia, näet ne suurempina) takaisin. Tarkoitus oli saada joku paikallinen mukaan oppaaksi, mutta sovittu ihminen ei ilmestynyt paikalle lähtöaamuna. Nimittäin kartasta (jota autossa ei edes ole) ei ole juuri hyötyä tiettömillä taipaleilla. Ei sen puoleen, ei se paikallinen ihminen ehkä olisi sen paremmin tietä tuntenutkaan, sillä saimme kolmeen eri kertaan matkan aikanakin väärät ohjeet! Autosta oli edellisen yön aikana oudosti ”varastettu” oikeanpuoleinen peili, vaikka auto kuulemma oli ollut vartioidulla parkkialueella. Peilin etsimisessä vierähti tovi, eikä sitä löytynyt. Pääsimme matkaan vasta tasan klo 12. (Yläkuvassa näkyy vasemmalla tienpohjaa - jota pitkin tuokaan auto ei tosin aja!)

Ennen lähtöä ohjeeksi annettiin: kun tulette kaupungin laitamilla rautatien tasoristeyksen kohdalle, valitkaa vasemmalle haarautuva tie. Sen jälkeen koko 480 km:n matkalla on vain kaksi käännöstä ja kumpikin oikeaan. Ohjeen antaja ei tosin muistanut lainkaan, miten pitkän matkan päässä nuo käännökset ehkä olivat. Noin 10 km tuon tasoristeyksen jälkeen tie kyllä haarautui vasemmalle, mutta ohjeiden mukaan ajoimme suoraan. Onneksi Marialla alkoi olla tunne, että pitäiskö kysyä tietä. Minä ajoin silloin, ja pysähdyimme kysymään tältä hepulta, jonka auton lavalla oli hevosia. ”Juu, on tämä oikea tie Arhangaihin.” Ajoimme ehkä puoli kilometriä ja edelleen Mariasta tuntui, että kysytäänkö vielä. Seuraavalla huoltoasemalla kuulimme, että ei se tämä ole vaan tuo toinen.

Ajeltuamme kaikessa rauhassa sitä oikeaa tietä ties kuinka kauan, ja päädyttyämme taas ”arolle” – siis tiettömälle taipaleelle – Marialle tuli tunne, että liekö oikea tie. Siellähän ei juuri ole vastaantulijoita, joten kun näköpiiriin tuli kuorma-auto, neuvoin heti pysähtymään ja Maria hyppää kyydistä kysymään. Siinä sitten viittoilivat aikansa sinne tänne ja piirtelivät hiekkaan. Lopulta käänsimme ympäri ja ajoimme kuorma-auton perässä kohtaan, josta mies näytti meille oikotien oikean tien suuntaan.

Lunnin (Lun) kaupungissa oli hieno asfalttitie, joka haarautui – oikealle. Käännyimme sinne, ja taas tuli tunne, että pitäiskö kysyä. Ensimmäinen vastaaja sanoi täysin varmana, että kyllä tämä tie vie Arhangaihin. Hetken päästä arolla näkyivät nämä kaksi karjapaimenta. Taas tuli viittoilua sinne tänne. Lopputulos oli, että ympäri vaan ja sitä toista tietä.

Sen jälkeen olikin loistavaa uutta asfalttitietä varmaan 150 km. Lähempänä Tsetserlegiä, siis tätä meidän pikkukaupunkiamme, tien rakentaminen on kesken. Tien pohja on tehty, mutta sitä on päällystetty sieltä täältä aina jokusen kilometrin verran. Siis keskellä ei mitään on yhtäkkiä pari kilometriä tasaista asfalttia.

Tulihan se pimeäkin tietysti puoli seitsemän aikaan – ja se on sitten pilkkopimeä! Autoja on hyvin harvakseltaan eikä mitään asutusta tai muuta valoa. Matkaa oli jäljellä ainakin 100 km. Ajelimme aikamme huonoa tienpohjaa – se on niin täynnä kuoppia, että nopeus on noin 30 km/h. Aika pian kuin tyhjästä eteemme ilmestyi mikrobussi. Kun se poikkesi pois tienpohjalta arolle, päätimme mennä perässä, sillä ymmärsimme, että paikalliset kyllä tuntevat tien. Meillä ei ollut mitään keinoa tietää, missä reitti varsinaisesti kulkee, mutta arolla ajaminen on nopeampaa kuin surkealla tienpohjalla. Tuo mikrokuski oli meille aivan selvästi Jumalan lähettämä enkeli, tosin ”rallienkeli”. Kuski paineli kuoppaisella ja mutkaisella aroreitillä aika reipasta kyytiä – Maria oli taas ajovuorossa ja alkoi haaveilla rallikuskin urasta. Nimittäin meidän oli parasta pitää mikron takavalot näkyvissä – valtavasta pölypilvestä huolimatta. Ja niinhän se oli, että kun keskellä ei mitään oli taas pätkä asfaltoitua tietä, niin mikrobussi kääntyi arolta tien suuntaan ja nousi tielle täsmälleen asfaltin alussa – siellä pilkkopimeässä.

Kymmenen tuntia matkaan ei ollut huono lopputulos vaikka kahdeksassakin sen voi ajaa – ainakin teoriassa.

Maalaisjärki ja lämmitysjärjestelmä

Ennen tähän maahan tulemista olin aina ajatellut, että ”maalaisjärki” on jotain sellaista, joka esiintyy luonnostaan kaikissa ihmisissä. Siis jotenkin siihen tyyliin, että kukin omassa elinympäristössään keksii asioihin ja ongelmiin juuri siinä ympäristössä sopivimmat ratkaisut – automaattisesti, luonnostaan. Kyllä sitä varmaan täälläkin tapahtuu, mutta meikäläisen suomalaisen maalaisjärjen näkökulmasta häkellyttävän monessa tilanteessa sitten taas ei.

Olen juuri nukkunut reilut 14 tuntia, sunnuntain iltapäivästä maanantaiaamuun. Syy siihen on, että edellisen yön (lauantain ja sunnuntain välisen) olin omalla vapaaehtoisella vuorollani pitämässä seurakuntamme uutta toimitilaa lämpimänä. Miksi ihmeessä? Siksi, että tässä maassa, jossa on pakkasta – ainakin öisin – vähintään 6 kk vuodesta, on seurakuntamme pienen ja vaatimattoman talon lämmitysjärjestelmän pieni vesisäiliö asennettu – katolle! Talon päädyssä on erillinen lämmityshuone, jossa on niin pieni – puilla tai hiilillä lämpiävä – lämmityskamina, että puita pitää lisätä 30-40 minuutin välein, ehkä 50 minuuttiakin riittäisi. Siinä ajassa ehtisi välillä torkahtaakin, mutta kun ei voi… Pienestä säiliöstä pattereihin kiertävän veden paine on sen verran huono, että se ei ilmeisesti riitä kuljettamaan riittävän lämmintä vettä talon toiseen päähän. Niinpä pitää 15-30 min. välein laittaa töpseli hetkeksi seinää. Se käynnistää moottorin, joka ilmeisesti jotenkin puskee lämpimän veden kovempaan vauhtiin. En tiedä, onko tässä selityksessä mitään järkeä tai onko asia tarkkaan ottaen edes ihan juuri näin. Lopputulos kuitenkin on, että joka ainoa yö jonkun täytyy olla lämmittämässä. Toistaiseksi päivälämpötila on ollut sen verran yli nollan – ja aurinko paistaa rakennukseen ja säiliöön koko päivän – että päivällä ilmeisesti selvitään vähemmällä. (Vietin siis yöni tässä viileässä huoneessa seuranani Raamattu, mongolian kielen kirja, tietokone, viikon vanha Hesari ja evästä. )

Pikkuruisella seurakunnalla ei mitenkään ole varaa palkata vähintään kahta lämmittäjää. Vaikka hyvin moni tässä maassa tekee 7 pv/vk työtään paljon alle minimipalkan suuruisella palkalla, olisi seurakunnan pakko maksaa minimipalkka. Aasian korkeimman inflaation (30%) maassa se on juuri nostettu 140 000 tugrukiin. Se on vain vähän alle 100 euroa, mutta täällä iso raha.

Olemme suomalaisten kesken yrittäneet miettiä tunnemmeko ketään Suomesta, joka osaisi ja haluaisi tulla esim. ensi kesänä tekemään paremman ratkaisun – ja toisi tarvittavat tavarat mukanaan! Nimittäin koko tämä onneton lämmitysjärjestelmä oli suunniteltu ja tilattu sinä aikana viime kesänä kun yhtään suomalaista ei ollut kolmeen kuukauteen paikalla.

Niinpä ainakin toistaiseksi on päädytty ratkaisuun, jossa seurakunta on palkannut yhden lämmittäjän, joka tekee kaikki päivät ja joka toisen yön. Seurakuntalaiset tekevät itse vapaaehtoisina vuorollaan sen joka toisen yön klo 18-9. Me ulkomaalaiset tietysti haluamme näyttää esimerkkiä ja olemme kirjoittaneet nimemme listaan. Vuoron ei pitäisi osua kohdalle kuin korkeintaan kerran kuussa.

Meillä Suomessa jo pelkkä maalaisjärki olisi varmaankin sanonut, että vesisäiliö pitää asentaa sisälle tai omaan kunnolla lämpöeristettyyn ”mökkiin” katolla, jos tarvitaan painetta. Ja että lämmityskaminan pitää olla sellainen, että se varaa lämpöä eikä syydä sitä harakoille. Puhumattakaan, että insinöörit olisivat tienneet asiat oikein. Täälläkin ovat olleet insinöörit asialla, mutta lopputulos on vähintäänkin omituinen. Talohan ei ole itsessään uusi. Se on vanha hirsitalo (ei kannata sielunsa silmillä nähdä suomalaista hirsitaloa – uutta tai vanhaa!), josta naispuolisen rakennusinsinöörin valvonnassa tehtiin seurakunnan toimitila. Sitä en tiedä, osallistuiko hän lämmitysjärjestelmän suunnitteluun. Kauniit hirret hän kuitenkin vaati ulkoverhoiltavaksi tiilillä kuulemma hirsien huonon kunnon vuoksi. Eikä hän myöskään sallinut isompaa kokoustilaa, koska sanoi, että nykyisen kokoustilan viereinen seinä on kantava seinä. No, senhän sanoo maalaisjärkikin, ettei kantavaa seinää voi purkaa.

Monen monituista kertaa eri tilanteissa olemme – suomalaiset keskenämme – puhisseet mielestämme aivan ilmeistä maalaisjärjen puutetta. Täällä ollaan monin tavoin ”hetken lapsia” eli tehdään niin kuin ensimmäiseksi juolahtaa mieleen pysähtymättä pohtimaan vaihtoehtoja ja eri näkökulmia.

Aamun punertavassa valossa oli kiva mennä kotiin tuohon taloon, jonka pääty on keskellä. Ja - kuten huomaat - lumista ei ole kuin muisto vain! Tänään on tuulinen hiekkamyrskypäivä.

Aroa, vettä (ei), kalaa, lihaa...

Eilen ja tänään olimme kuuden hengen porukalla 120 km:n päässä Undur-Ulaanissa tukemassa sikäläistä luterilaista seurakuntaa, tämän Tsetserlegin seurakunnan työn tuloksena syntynyttä. Illalla oli pari kokousta ja aamulla vielä lisää opetusta ja samalla lapsille omaa opetusta. Sain myös vähän harjoitusta arolla ajamisesta, sillä ajoin noin puolet paluumatkasta. Auto on vanha jonkun sortin Pajero, siis maastoauto. Sillä suunnalla oli lunta enemmän kuin täällä, joten laitoimme nelivedon päälle. Välillähän tie on myös pehmeää hiekkaa tai multaa. Aurinko lämmittää päivällä maanpinnan pehmeäksi vaikka öisin onkin pakkasta 10 asteen tienoilla. Suurin osa matkaa ajetaan 40 km tunnissa pehmeän arotien kuoppaisuuden vuoksi. Ja se 40 kilometriäkin tuntuu kovalta vauhdilta! On myös melko mukavaa, kun isomman auton tullessa vastaan ”yksikaistaisella” tiellä, voi itse aina poiketa tiestä sivuun – samanlaista aroa se on pitkät matkat molempiin suuntiin. En lainkaan käsitä, miten paikalliset tietävät, mitä ”tietä” pitää mennä kun tulee ”risteyksiä” vastaan. Ilman paikallisia täällä ei ajamisesta tulisi mitään, koska oikeasti arolla ei ole teitä tienviitoista nyt puhumattakaan. Tosin tuossa lähellä parinkymmenen kilometrin päässä on jokunen kilometri loistavaa upouutta tasaista asfalttitietä, jota pystyi ajamaan lähes 100 km/h.

Pari päivää ennen reissua tässä talossa alkoi putkiremontti. Jotain vesiputkia vaihdetaan, josta seuraa, että ei tule vettä. Työn on ilmoitettu kestävän 5.11. asti. Mielenkiintoista on, että kun yhdessä talossa pitää katkaista vesi, se katkeaa automaattisesti koko seudulta - viikoksi! Vesijohtojärjestelmässä ei ole montaakaan ”sulkua” niin kuin meillä. Suomessahan suljetaan esim. yhden rappukäytävän vesi tarvittavaksi ajaksi – eikä koskaan viikoksi! Täällä menee vesi koko kulmakunnalta. Kävin nyt illalla ämpärin ja 5 litran kanisterin kanssa ensin yhdessä naapuritalossa kysymässä kampaamosta, sitten toisen talon kaupasta ja lopuksi kolmannen kerrostalon apteekista. Ei ole vettä missään! Apteekin rouvat ehdottivat, että hae wc:n vesi purosta, ja ota pesuvesi patterista. No, mun pattereissa ei ole sitä tarvittavaa hanaa, jonka kautta vettä voisi ottaa.

Ei auttanut muu kuin kävellä Päiville kanistereiden ja pullojen kanssa. Hänellä ollut siivoojatyttö kantoi 10 l vettä minulle asti kun oli menossa tästä ohi joka tapauksessa, itse kannoin noin 13 litraa. Sitten kaikki keinot käyttöön veden kierrättämiseksi. Tiskaan joka tapauksessa pienessä pesuvadissa ja huuhtelen toisessa, joten tiskivesi menee wc:n huuhteluun, huuhteluvesi säästetään seuraavaan käsienpesukertaan tai kukkien kasteluvedeksi ja loppu taas wc:n huuhteluun jne. Pisaraakaan ei nyt kaadeta hukkaan. Ja seuraavat päivät täytyy käyttää hyväksi kaikkien muiden paikkojen wc:t… esim. huomenna seurakunnan vaatimattoman uuden talon aitauksen nurkassa oleva puucee.

Tällä viikolla kävi puolikuuro ”kalaukko” myymässä meille ulkomaalaisille saamiaan kaloja. Hän oli jotenkin aikanaan löytänyt täältä (vuoden alussa Suomeen palanneen) suomalaisperheen asunnon, jossa nyt asuu Päivi. Kun siitä asunnosta oli ennenkin ostettu kalaa, hän jatkoi samalla ovella käymistä. Päivi sitten kertoi ukolle, mistä muualta löytyy kalasta kiinnostuneita asiakkaita, joten minäkin tein eteisessäni kaupat näistä kahdesta kalasta yhteensä 4 eurolla. Siivosin ne saman tien (silloin tuli vielä vettä!), panin uuniin ja hyvää oli. (Euron kurssi muuten on yleisen kurssikehityksen mukaisesti laskenut myös täällä valtavasti.)

Tässä pari kuvaa työnteosta. Pihan tai jalkakäytävän osan päällystäminen sementillä on paljon edullisempaa kuin asfaltilla – ja sen voi tehdä kätevästi kuka tahansa.

Satuin hallin ovelle kun lampaiden ruhoja lastattiin kuorma-auton lavalle. Lihankantajilla on kaikilla siniset ”sadeasut” suojanaan, ja kuorma-auton lavalla on ruhoja varten oma osasto, pressu, jonka reunat käännetään lihojen suojaksi.

Kuvia asunnostani Arhangaissa

Tässä kuvia nykyisestä kodistani, kaksiosta. Olohuone.











Eteisestä olkkariin.








Makuuhuoneeseen.










Keittiö.






Kylppärin ikkunan takana on keittiö.






Ja vielä kuva keittiön ikkunasta meidän pihalle 22.10.08 kun oli loistava talvipäivä... sittemmin lumet ovat alkaneet sulaa ja tulla iltapäivällä kurakelit.

Vuosi Mongoliassa

On vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta… Mulla on ollut vieras kotona viikon, työkaveri Ulaanbaatarista. Pidettiin vaihteeksi työkentän johtokunnan kokous ja pieni työntekijäpäivä täällä Arhangaissa. Suunnitelmat eivät ihan toteutuneet, kun heti alussa suomalainen opettaja sai vatsataudin, sitten uuden perheen pojat, sitten isä, ja lopulta yksi UB:stakin tulleista työntekijöistämme. Tauti voi olla rajukin, nostaa kuumeen ja kestää useamman päivän. Jännityksellä me loput nyt odotetaan, että kehen iskee seuraavaksi. Yksi perhe ei päässyt paikalle ollenkaan Suomesta tulleiden vieraiden vuoksi ja yksi sinkku taas joutui lähtemään Suomeen perheasioiden vuoksi.

Pidin tänään enkun tuntia vammaisille nuorille. Heitä on yleensä paikalla neljä tyttöä, jotka kaikki ovat jollain tavoin henkisessä kehityksessään jäljessä. Ryhmässä on yhteensä noin 10 nuorta, joista nämä neljä kykenevät jollain tavoin vieraan kielen opiskeluun. Oltiin käyty mm. perusnumeroita jo useampaan kertaan ja tuntui, että niitä oli opittukin. Pidin pienen pistokokeen. Sanoin numeron (1-20) englanniksi ja heidän piti kirjoittaa se numero vihkoon – jossa numerot muutenkin olivat kirjoitettuina järjestyksessä. Neljästä numerosta yksi sai kaksi oikein, pari yhden ja yksi ei yhtään. Kovin ihmeellistä kielenopetusta ei siis voi ajatella. Heille on kuitenkin tärkeää saada olla tunneilla ja innokkaasti he yrittävät ymmärtää ja oppia. On suloista nähdä miten kauniisti he auttavat toinen toistaan. Joku tyttö kantaa pyörätuolitytön toiseen kerrokseen vessaan, toinen auttaa vielä heikkolahjaisempaa (joka vain istuu luokan takana tunnin ajan) pukemaan ulkovaatteet ylleen, kun hänet haetaan kotiin.

Vammaisten nuorten projekti on alkanut tämän vuoden kevättalvella. Työntekijät ovat jo nähneet selvää itsetunnon kohoamista joidenkin aiemmin hyvin sulkeutuneiden ja syrjäänvetäytyneiden nuorten kohdalla. Jotkut heistä kykenevät tekevät myös käytännön töitä, siivoavat luokkaa ja toimistohuoneita jne. Minua nuorten oppimisvaikeudet eivät haittaa yhtään. Niillä tunneilla ei ole ulkoapäin tulleita oppimistavoitteita, joten opettaminen on rentoa ja mukavaa. Opetan myös työntekijöitämme, mikä on myös hauskaa.

Viikko sitten pidettiin seurat työkavereilla. Se oli myös ”Tiina vuoden Mongoliassa” –päivä, ja Päivi-työkaveri oli tilannut Fairfield-leipomosta kakun sopivin tekstein!

Samassa leipomosta saa ”Fazerin” ja ”Perheleipureiden” leipiä! Tai no, ainakin leipiä, jotka on pakattu kyseisten leipomoiden nimiä ja tuoteselosteita kantaviin pusseihin!! Leipomokahvilan tytöillä ei ollut muuta tietoa pusseista kuin että ne ovat tulleet Ulaanbaatarista.

Lämmitys tuli!

On vähän erilaisia nykyään nämä ilonaiheet kuin jossain muualla. Keskuslämmitys kytkettiin ainakin osassa kaupunkia päälle eilen, tänään kämppä on jo lämmin. Tosin eilen sain myös paikallisen työntekijämme mukana pääkaupungista sähköpatterin, joten kyllä nyt lämpöä piisaa. Lämmittimiä ei nimittäin löytynyt yhdestäkään niistä kolmesta kaupasta, josta olisi teoriassa voinut löytyä. Meikäläinen (alhainen verenpaine ja aina kylmä) on tästä erityisen iloinen ja kiitollinen. Siihen asti kotona oli +15 C ja se on vähän kylmä etenkin jos on paljon paikallaan. Toisaalta viileässä nukkui tosi hyvin. Niitä lumisateita ei sitten tullutkaan. Päivälämpötilat ulkona pyörii nyt siinä +10 ylimmillään. Eli aamulla ja illalla on melkoisen kylmä, mulla vain ei ole ulkolämpömittaria.

Sain myös kaapeli-tv-kaapelin! Aiemmin telkkarista näkyi yksi paikallinen kanava eikä muuta. Nyt näkyy 4-5 paikallista, 6-7 venäläistä, yksi kiinalainen – ja Deutsche Welle! Se onkin ainoa, josta tulee joka toinen tunti englanninkielistä ohjelmaa. Samaa, mikä monissa telkkareissa näkyy Suomessakin.

Sitten tulin hurahtaneeksi Facebook’iin. Yksi työkaveri Suomen päästä suositteli sitä, joten lähdin mukaan. On se vaan kummallista, että kun laitoin koulun kohdalle Laajasalon lukio 1974, opiskelun kohdalle Helsingin Sihteeriopisto 1984 ja työpaikaksi Ev.-lut. Lähetysyhdistys Kylväjän, niin Facebook läjäytti näytölleni 20-30 ihmisen kuvan ja nimen otsikolla ”Ihmisiä jotka saatat tuntea”. Tunsin tai tiesin heistä ehkä 75%!! Ihmettelin sitä kovasti kunnes tajusin, että järjestelmä skannaa monikerroksisesti ihmisten Facebook-kavereita ja nostaa sitä kautta esille esim. nykyisen työpaikkani Facebook-ihmisten kavereita ja heidän kavereitaan. Täytyy sanoa, että ainakin vielä (5 päivän jälkeen) tuntuu aika kivalta. Olen mm. löytänyt kauan kadoksissa olleita entisiä työkavereita/ystäviä aiempien ulkomaanvuosieni ajoilta.

Meillä on kivoja ulkoilumaastoja aivan lähellä. Tässä pari kuvaa viime lauantain retkeltämme joelta, jonne on noin 4 km.

Laajakaista on!

On se vaan hienoa, että täällä Mongolian maaseudullakin pikkukaupungissa saa laajakaistan – jossa parhaillaan taustalla pyörii Jukka Norvannon raamattuopetus Radio Deissä! Kello on vähän yli 11 eli tämä on se Suomessa aamulla klo 6 alkava Raamattu kannesta kanteen. Suosittelen, se lähetetään arki-iltaisin klo 9 ja uusitaan seuraavana aamuna klo 6.Arhangaihin muutto meni hyvin – kiitos kaikille esirukouksista.

Täällä ei vielä oikein tahdo tottua siihen, että kaikki on lähellä. Asun käytännössä tämän pienen kaupungin pienessä keskustassa. Korkeimmat talot ovat 4-kerroksisia eikä niitäkään ole kovin montaa. Keskusta-alueella kaikki näyttää olevan 1-2 kerroksista. Kadun yli mennessä ei tarvitse pelätä henkensä edestä – autoja kun on joskus jopa neljä samalla kadulla yhtä aikaa! Alla vasemmalla on se pääkatu lauantain rauhassa. Oikealla oleva sika ei ole täällä ainoa, näen niitä välillä ekan kerroksen asuntoni ikkunasta omalla pihalla. Myöhemmin lisää.

Muutto menossa

On ollut erilaista kiirettä viime aikoina. Huomenna muuttoauto hakee tavarat ja kohta tulee internet-firman mies hakemaan pois kaapelin, joten laitan äkkiä muutaman sanan. Kävin juuri ostamassa uuteen asuntoon patjan. Tässä nykyisessä nimittäin oli 150-senttinen sänky ja patja valmiina. Uuteen on sänky teetettävänä. Itse lähdemme (useamman työkaverin kanssa) keskiviikkoaamuna kohti Arhangaita, n. 500 km lähteen.

Viikonloppuna vietimme työntekijäretkeä yön yli Terelzin luonnonsuojelualueella jurtissa. Siellä jopa näki syksyn keltaista väriä hienosti. Surullista vain oli oma huolimattomuuteni: laskin kameran käsistäni johonkin, luultavasti lauantain lounaspaikan ikkunalaudalle – ja unohdin sinne. Jokuhan sen sieltä jo ehti viedä ennen kuin huomasin virheeni. Suomessa kai vielä yleensä löytäjä antaisi kameran tarjoilijalle talteen – tai juoksisi perään jos heti näkisi. Täällä niin ei juuri tapahdu. Nyt on sitten kameran ostaminen edessä. Viime viikolla Jämsästä täällä olleet vieraat olivat vertailleet hintoja ja todenneet, että aika lähellä Suomen hintoja ovat kamerat. Viikko sitten oli tässä lähellä 45 km:n päässä meidän toisen seurakuntamme uuden – pienen ja vaatimattoman – seurakuntatilan vihkiminen. Sieltä otettuja kuvia en ollut ehtinyt siirtää tietokoneelle – enkä tietenkään niitä ”ainutlaatuisen upeita” luontokuvia viime viikonlopun retkeltä. Kukaan kun ei nyt pääse todistamaan, olivatko ne niin upeitakaan...!

Vuokraemäntä tulee myös tässä kohta tarkistamaan, että asunnossa on vielä kaikki se mitä pitääkin ja ettei mitään ole tuhottu. Sitten illalla on Marttiloiden kotona kodinsiunaaminen ja seurat. Onneksi saan jättää asunnon siivoamisen toimistollamme käyvän siivoojan tehtäväksi – tietysti itse maksaen sen. Helpointahan se onkin kun kaikki ylimääräinen roina on poissa ja hän saa rauhassa tehdä.

Lankanumero – jos joku on siihen yrittänyt soittaa – ei siis keskiviikosta alkaen enää toimi. Ei se juuri ole toiminut tähänkään asti. Seinästä tuleva johto on liitetty puhelimesta tulevaan johtoon jollain tökötillä, joka useimmiten ei pidä lankoja tarpeeksi tiukasti kiertyneenä toisiinsa – ja puhelin on mykkä. Kännykkänumero pysyy samana.

Kesän aikana täällä on maalattu aika monia julkisia rakennuksia kaiken värisiksi.

Tällaisia "ihanuuksia" vailla siellä Arhangaissa sitten ainakin ollaan...

Koneilla kaikki vaivat pois!

Kävimmepä tyttöjen kanssa ”terveyden edistämiskeskuksessa”. En oikein tiedä, miten muutenkaan sitä kääntää. Se ei siis ole klinikka vaan paikka, jossa tarjotaan erilaisia ”hoitoja”, pääsääntöisesti koneellisesti annettuna! Korealaisilla on näköjään kaikenlaisia tekniikan ihmeitä...

Saimme sinapinväriset "hoitoasut" yllemme. Ensin yksi kone skannasi elektronisesti koko kehon ja ilmoitti sitten, mitä pitäisi tehdä – jos mitään – painon, paremman rasva-, neste-, suola- ja mineraalitasapainon hyväksi. Valitettavasti tulostinyhteyttä ei vielä ollut, joten en saanut sitä viisautta talteen... Oli koneellinen jalkaterähieronta (kuva alla) ja ”myrkkyjen poistaminen elimistöstä” vaimean sähköhoidon avulla (näkyy osittain toisessa kuvassa alla). Jalat olivat vadissa, johon oli sekoitettu veteen jotain suoloja, molemmissa käsissä sähköpatukat ja myös vadissa joku sähkömötikkä. Lievä sähkövirta siis kiersi kropassa. Miksi vesi muuttui vähitellen lähes mustaksi? Heidän selityksensä on, että mitä mustemmaksi vesi muuttuu, sitä enemmän myrkkyjä kehosta poistuu...

Selkähieronta koneellisesti vaakatasossa. Selän alla takaraivosta häntäluuhun edestakaisin liikkui melkoisen "vahva" mötikkä. Säärihieronta koneellisesti (kuva alla) samoin vaakatasossa sääret koko pituudeltaan vähän kuin kalastussaappaissa. Kone täytti ”saappaat” ilmalla vuorotellen eri kohdista samoin kuin verenpainetta mitattaessa käsivarren ympärille kiinnitetyssä ilmatyynyssä. Tässä täyttyminen vain tapahtui tietyllä rytmillä ennalta määrätyn ajan. Jotakin jalkojen kautta vaikuttavaa (kaikki taudit parantavaa!) laitetta he eivät tahtoneet saada toimimaan halutulla tavalla. Siinäkin laitteessa oltaessa istuttiin samalla istuimella, jonka sisällä oli tiiliskiven kokoinen kuuma nokjoo-kivi.

Paikan nimi on siis Nokjoo, joka tulee jostain aivan erityislaatuisesta kivilajista, jota on kuulema olemassa koko maailmassa vain yhdellä alueella Etelä-Koreassa. Kivi kuumennetaan heidän mukaansa 1380 C-asteeseen (siis oikeasti tuhatkolmesataa...). Kivi sijaitsee keskellä saunanomaista huonetta. Huoneessa on tarkoitus seistä – välillä kääntyillen - 15 minuuttia. Kivestä huokuva hyvä vaikutus (?) ulottuu 15 cm ihosta sisäänpäin. Ei meistä kukaan kyllä kestänyt sitä kivikuumuutta kuin ehkä max. 5 minuuttia. Johan siinä grillautuu pihviksi! Sitten oli lattialla kuumilla patjoilla makoilua siihen tarkoitukseen varatussa huoneessa. Se oli muuten ainoa paikka, missä ihminen teki jotain hoitoa – liikutti sähköistä hierojaa pitkin selkää. Koko lysti maksoi noin 14 euroa. Idea on, että siellä voi olla vaikka koko päivän sillä rahalla ja kiertää pisteestä toiseen, meillä meni 4 tuntia, josta osa siihen, että työntekijä tappeli laitteiden kanssa. Saunaa ei ole. Eikä suihkuunkaan kuulema saa mennä ennen kuin seuraavana päivänä, ettei kuuman kiven ym. hyvä vaikutus mene pilalle... Ai niin, kuuluihan hintaan myös puoli kupillista jotain lähes kamalan makuista kymmenistä yrteistä sekoitettua terveysjuomaa sekä vapaasti vettä Suomessakin työpaikoilla ja mm. pankeissa tutuista "lähdevesi"säiliöistä.

Yhtä kultajuhlaa täällä

Nettiyhteyteni kotona ei ole suostunut toimimaan moneen päivään.... siitä pitkähkö tauko edellisen kirjoituksen jälkeen. Ja nyt taas voinkin kirjoittaa Mongolian kultamitalista - toisesta juuri päättyneissä kisoissa. Se tuli jostain kevyen sarjan nyrkkeilystä. Loppusaalis kaksi kultaa ja kaksi hopeaa, toinen hopeista naisampujalle - jotain yhteistä siis Suomen mitalien kanssa - ja toinen myös nyrkkeilystä.

Eilen, siis maanantaina, illalla Ulaanbaatarin keskusaukiolla oli suuri olympiajuhla alkaen klo 18. Ja jotakuinkin juuri siihen aikaan tuli ukonilma ja alkoi sataa. Tunnelmaa hiukan eikä niin hiukankaan vaimensi lisäksi kylmä ilma. Viime viikon keskiviikkoon asti koko elokuun alkupuoli, lähes 3 viikkoa, oli yhtä soittoa hellettä. Päivälämpötilat pyörivät +29 + +32 C asteissa. Perjantaina oli yhtäkkiä +16, viikonloppuna vähän lämpimämpää, ja eilen illalla juhlan aikaan +8 C (joka sääsivuston mukaan tuntui +4 asteelta). Tänä aamuna kouluun lähtiessä +6, joten sukkahousut farkkujen alle, t-paitojen päälle fleece ja sen päälle nahkatakki - ja hanskat käteen. Lapsillakin näkyi jo toppatakkeja - tosin kuulema ensi viikoksi on luvattu lämpimämpää.

Katsoimme työkaverin kanssa kumpikin juhlan alkuosan kodeissamme. Oli tosi virallista ja jäykkää. Presidentti puhui, pääministeri puhui ja taisi puhua kaupunginjohtajakin. Olympiajoukkue tuli aukiolle koristeltujen armeijan kuorma-autojen lavoilla - miten tulikin penkkariajot mieleen! Olivat kai odottaneet pahimman kaatosateen yli - heillä kun ei ollut mitään suojaa päällään. Kuvassa on siis hallituspalatsi, jonka edessä iso screeni. Sen kuvassa näkyy keltatakkisia urheilijoita, jotka itse asiassa ovat valokuvattavina screenin takana eli oikealla.

Isokenkäisten poistuttua alkoi live-musiikki. Ensin soi rokki, sitten paikallisiin pukuihin puetut naiset lauloivat jotain perinteistä, sen jälkeen kolme oopperalaulajanaista alkoi osuutensa. Siinä vaiheessa lähdimme kotiin. Itsemme lisäksi näimme 2-3 muuta eurooppalaisen näköistä ulkomaalaista. Jostain syystä meitä kahta (työkaverini on kaikenlisäksi punatukkainen) tuijotettiin taas oikein kunnolla. Olimme varautuneet juhlassa käyntiin jättämällä kaiken muun kotiin paitsi kameran, kotiavaimen ja vähän rahaa varuiksi johonkin taskunpohjalle. Täällä kun on sellainen ikävä puoli, että nimenomaan ulkomaalaisilta yritetään jatkuvasti varastaa jotain - ja etenkin tuollaisissa kansanpaljouksissa. Huomasimmekin aika nopeasti kuvien oton välillä, että yksi mies seurasi meitä. Olimme sen verran väljillä vesillä siinä vaiheessa. Pysähdyimme kahden poliisin viereen ja totesin työkaverille, että "tuo mies seuraa meitä", jolloin mieskin ensin pysähtyi muka katsomaan samaan suuntaan (esiintyjistä poispäin) ennen kuin tajusi, että hänet oli huomattu. Ei ole monta päivää siitä, kun reppuni sivutaskun vetoketju avattiin takanani. Ei siellä ole mitään arvokasta, mutta silti tunne on joka kerta yhtä ikävä. Tällä kertaa tunsin sen vedon ja tein äkkikäännöksen, jolloin lähes minussa kiinni ollut paljon lyhyempi mies käveli muina miehinä ohitseni. Keskellä päivää keskellä kaupunkia.

Olen toimistolla ja nyt täytyy lähteä toisten kanssa syömään. Yritän kirjoittaa seuraavan jutun pikapuoliin. Tiedän, että siellä on monia lukijoita, jotka käyvät usein katsomassa, onko tullut uutta kirjoitusta. Kiitos teille kaikille mielenkiinnosta!

Mongolian historian ensimmäinen olympiakulta

Ja voittajasta tulee rikas... lisäys lopussa

Mongolia voitti tänään kultaa judossa – historiansa ensimmäisen olympiakullan. Kello on nyt 23:30 (siis torstai-iltana) ja kaupungilta jyrisee kuudes ilotulitus!! Valitettavasti mun ikkunat ei ole siihen suuntaan. Hankkiikohan ne kiireellä kaikki mahdolliset ilotulitteet, jotka kaupungista löytyy! Ja aina kun löytyy, laitetaan uusi satsi taivaalle. Osuin vähän aikaa sitten yhdelle paikallisista tv-kanavista, joka näytti suorana valtavaa ihmismassaa iloitsemassa keskusaukiolla – sekä aikuisia että lapsia. Aukio on ehkä kaksi kertaa Senaatintorin kokoinen. Hallituspalatsin katolle nousi Mongolian lippu, sen jälkeen kolmeen torilla olevaan lipputankoon.

Aukion laidalla on myös kulttuurikeskus, josta osa paloi heinäkuun alun levottomuuksissa. Ei ole pahitteeksi näille ihmisille, että nyt on jotain iloittavaa, joka on kaikille yhteistä – ja sitä iloa saa purkaa samoilla nurkilla. Onneksi musta, palanut puoli kulttuurikeskusta ei ole aukion puolella. Ja mikä on iloitessa, kun helteisen päivän jälkeen lämpötila on vieläkin +21 C.

Lisäys perjantaina 15.8.

22-vuotiaasta voittajasta tulee rikas mies. Valtio antaa kultamitalist(e)ille 100 miljoonaa tugrugia (noin 60 000 euroa) ja hopeamitalist(e)ille 80 miljoonaa. Jo ennen kisoja kaksi eri yritystä lupasi mahdolliselle kultamitalin voittajalle kolmen huoneen asunnon – kahdesta eri kaupungista maalta. Kultakaivosyhtiö lupasi 5 kg kultaa – ja on vahvistanut lupauksensa tv:ssä tänä aamuna. Lisäksi tulee ainakin maasturi ja – vuoden bootsit. Khaan Booz on paikallinen pikaruokaketju, joka siis tekee täällä perusruokana tunnettuja lihanyyttejä, bootseja. Nuoren miehen vanhemmat asuvat jossain maalla ja ovat perinteisiä, kotieläimiä kasvattavia paimentolaisia.Voittaja palaa Mongoliaan huomenna, lauantaina. Ensimmäinen kansanjuhla pidetään varmaan heti huomenna samalla Ulaanbaatarin keskusaukiolla kuin eiliset ilotulitukset.

Dieettiä ja kristallikruunua

Viisi viikkoa Suomessa oli todella ihana loma! Kiitos vielä kaikille, joita sain tavata sen aikana. Suuri osa heistä/teistä saa ystäväkirjeeni pia mutta eivät kaikki, joten kiitos on paikallaan tässäkin. Paluu tänne Ulaanbaatariin viime lauantaina ei ollut mitenkään vaikea. Koneesta aamun usvan läpi nähtynä maisema kaupungin ulkopuolella näytti pehmeän vihreältä. Vielä en ole ehtinyt sinne katsomaan sitä läheltä.

Suomessa lähes jokainen 2.7. jälkeen tapaamani ystävä ja tuttu joutui kuulemaan dieetistä, jonka olin aloittanut. Kävi nimittäin niin, että Suomeen tulon jälkeisenä seuraavana päivänä olin Liisan luona yllätyskylässä Myllypurossa, ja hän - olosuhteiden pakosta - alkoi kertoa minulle Antti Heikkilän kirjasta Ravinto & Terveys (2006). Ne "olosuhteet" olivat se, ettei hänellä ollut mitään leivän/pullan/keksin tapaista tarjottavaa - ja hän alkoi sitä selittää. Selitti niin hyvin, että innostuin menemään kirjastoon ja tilaamaan kirjan itselleni. Kirjan luettuani rupesin samalle dieetille. Lyhyesti kerron, että kyseessä on vähähiilihydraattinen dieetti, jossa nimenomaan jätetään pois viljat, peruna ja sokeri. Se ei kuitenkaan ole sama kuin Atkins. Vihanneksia saa syödä mielinmäärin ja niistä saadaan hiilihydraatit. Lisäksi lihaa, kalaa, voita, kermaa, rasvaista juustoa, munia - kaikki erilaiset kevyttuotteet pois - ja vain 3 kunnollista ateriaa päivässä, ei välipaloja. Totesin noin 4 viikkoa sitä suurin piirtein noudatettuani, että hyvin toimii (siis paino putosi), eikä ole nälkä! Kaikenlaista muuta terveelliseen syömiseen liittyvää kirjassa on myös - tosin moni asia täysin vastoin yleisesti hyvinä ja oikeina pidettyjä "suosituksia". Itselleni toistaiseksi tärkein ja mielenkiintoisin havainto on, että makeanhimo on hävinnyt! Kaikki minut paremmin tuntevat tietävät, että olen usein varmistanut ennen syömisen aloittamista, että kuuluuko tähän jälkiruoka! Ja aina syönyt pullaa ja karkkia, vaikka tuttujen mielestä ei sitä mistään huomaa. Heikkilä puhuu erilaisten lisäaineiden aiheuttamista aivojen säätelyjärjestelmän häiriöistä mm. makeanhimon syynä. Voipi olla tottakin, sillä kirjan luettuani olen alkanut tutkia, mitä lisäaineita kaupasta ostan. Glutamaatti ja aspartaami ovat hänen mukaansa pahimmasta päästä. Suosittelen kirjaa lämpimästi!

Moskovasta Ulaanbaatariin koneessa vieressäni istui viehättävä ranskalainen nuoripari, joka puhui englantia hyvin. Olivat tulossa kahden muun ystävän kanssa tänne itse suunnitellulle kolmen viikon lomalle – matkustamaan siitä kaksi viikkoa ratsastamalla! Siis jos olet innostunut hevosella ratsastamisesta (tuntikausia pitkin aroa) niin täällä se järjestyy!

Pitäähän tähän yksi kuvakin laittaa, joten se on kierrokselta huonekalukeskuksessa, jossa en olekaan koskaan käynyt. Se on siis paikka, josta suurimmaksi osaksi ilmeisesti jotkut muut kuin meikäläiset ostavat eri huoneisiin tarvittavat kalusteet ja systeemit. Me olimme siellä työkavereiden kanssa etsimässä uuden työntekijäperheen asuntoon puuttuvia keittiökaappeja. Jos satut tarvitsemaan noin katosta lattiaan ulottuvaa kristallikruunua... sorry, en tullut kysyneeksi hintaa! Jurtan kattorakenne ei taida ihan tuota kestää - ja lattiakin tulee vastaan liian pian...

Sadetta ja vaalimainoksia

BLOGI (ja blogin pitäjä) ON KESÄLOMALLA HEINÄKUUN - HYVÄÄ KESÄÄ KAIKILLE!

Niin, täällä on tosiaan satanut perjantaista lähtien aika paljon. Tai ei nyt niin kovin paljon, mutta kun viemärit eivät vedä eikä kaupungissa kivikova maa ime, niin vettä on joka puolella, paikoin tulvaksi asti. Jopa yleensä täysin vedetön jokikin virtaa - ainakin jonkin päivän ajan.

Viime torstaina kielikoulu järjesti retken Gatshuurtin kylään. Silloin aurinko paahtoi tosi helteisesti. Meille esiteltiin jousiammunnan saloja - sehän on yksi kolmesta urheilulajista, jota täkäläisten kuuluu osata: kilparatsastus, paini ja jousiammunta.

Ensi sunnuntaina täällä on eduskuntavaalit. Joka ilta moneen kertaan soi ovikello, kun mainostenjakajat kiertävät ovilla. Täällä ei ole postiluukkuja tai -laatikoita. Eikä sen puoleen postinjakajiakaan! Jos tulee postia, se pitää mennä hakemaan postista. Jonkun täytyy siis ilmoittaa, että postia on lähetetty. Paitsi jos sitä tulee sen verran usein, ja ihminen on sen verran varakas, että on varaa vuokrata postilokero. Mainostenjakajat eivät kuule ovikelloni soimista oven ulkopuolelle, joten he eivät tiedä, soiko se oikeasti. Useat kellot kun eivät soi. Niinpä he koputtavat ovelle pitkään ja sinnikkäästi - useimmille oville. Mahtaa siinä olla rystyset kipeänä illan jälkeen. Olen lakannut avaamasta heille ovea, koska he eivät kuitenkaan anna mainoksia minulle, ulkomaalaiselle. Hukkaanhan se menee! Tosin koulun rehtorinainen kertoi, että hän tutkii ensin, millaiselle paperille mainoslehtinen on painettu ja onko siinä yksivärisiä pintoja. Jos on hyvä paperi, jossa on jotain kokonaan valkoista tai yksiväristä, hän ottaa sen - sellaiselle on käyttöä koululla!

Vaaleissa valitaan 76 kansanedustajaa neljäksi vuodeksi. Ehdokkaiden joukossa on kuulema neljä kristittyä. Täkäläinen tapa on, että ehdokkaat (jos vain rahaa riittää) yrittävät saada aikaan pieniä parannuksia omalla alueellaan – sellaisia, jotka ovat kaikkien nähtävissä – jotta ihmiset äänestäisivät heitä. Joku pieni kadunpätkä asfaltoidaan, suuren pihan leikkialueen keskelle ilmestyy uusi aurinkokatos, jonka alla on pöytä ja penkit, tai entiset piharakenteet maalataan jne. Ihmiset sanovatkin, että vaalit saisivat olla joka vuosi, koska vain niitä ennen tapahtuu edes pieniä todellisia asioita. Vaalien jälkeen suuret lupaukset unohtuvat saman tien. Missähän maassa näin ei ole... Ja kansanedustajien lapset kuulema kaikki opiskelevat ulkomaisissa yliopistoissa. Milläkö rahalla? Korruptio rehottaa ja kaiken saa virastoissa ja ministeriöissä tapahtumaan, jos suostuu maksamaan lahjuksia.

Jossain talven blogissa oli kuvia Gatshuurtista, jossa kävin useamman kerran kävelemässä joen jäällä. Tässä on nyt kesäkuvia sieltä, tosin sateisen harmaana viime lauantaina. Kävimme ystäväni kanssa kuvassa etäällä näkyvässä jurtassa juomassa maitoteet ja jutustelemassa. On hauska tapa kun voi noin vain mennä ventovieraille kylään ja aina otetaan vastaan. Enhän minä juuri mitään puhunut, mutta olin tosi onnellinen kun ymmärsin vanhan puolikuuron papan puheesta sentään jotain. Mitä papalla oli mielessä? Luki vaalimainoksia parhaillaan ja puhui siitä, mistä kaikki muutkin: ruoan hintojen valtavasta noususta.

Blogi jääkin tämän jälkeen lomalle heinäkuuksi. Ellei nyt sitten satu jotain kirjoittamiseen innostavaa... Olen Suomessa 27.6.-1.8. joten kuulumisiin elokuuhun.