siellä aurattua pois. Joten lensimme 10 hengen koneella Muruniin, josta on reilun 2 tunnin ajomatka Hatgalin kylään. Järvi on 135 km pitkä, tuo kylä on aivan sen eteläkärjessä.Venäläisraken-teisella pikkubussilla pompimme sitten tuon kaksi tuntia perille, vastaan tuli noin 6 autoa. Kuski ilmeisesti ajaa sitä väliä aika paljon, koska hän päästeli meidän mielestä vähän liian vauhdilla. Varsinkin takapenkillä sai pitää edessä olevasta selkänojasta välillä kiinni tosissaan, että olisi pysynyt penkillä. Kaupungin ja kylän välillä ei tien varressa ole mitään. No, oli sentään pari jurttaa, pari hevoslaumaa, vuohilauma, jakkeja. Hatgalin kylään emme ehtineet tutustua kauppapysähdystä enempää. ”Lomakeskukseen” oli siitä vielä 6 km.
Kuvassa mukana olleet miesmatkustajat osallistuvat koneen laittamiseen yökuntoon. Lentäjämme-hän oli suomalainen lähetyslentäjä Juuso.Lunta ei ollut juuri sen enempää kuin Ulaanbaataris-sakaan, siellä se vain oli valkoisempaa. Mutta osin vielä sulasta järvestä nouseva höyry oli peittänyt yhdessä kohtaa kaikki puut paksuun vitivalkoiseen ”lumeen”. Pakkasta kun oli yöllä -28 ja päivällä -22 C niin usvahan huurtuu heti kaikkeen, mihin osuu.
Emme nukkuneet jurtissa vaan kuvan oikeassa reunassa olevassa mökissä. Klikkaamalla kuvaa, saat sen suureen kokoon ruudullesi.Keskiviikkona oli paikallisten ja suomalaisten työntekijöittemme yhteinen joululounas. Se oli näin aikaisin, koska kentän esimiehenä viimeksi toiminut Joel lähtee lauantaina Suomeen useamman kuukauden kotimaanjaksolle. Me suomalaiset pidimme hänelle läksiäisiä jo aiemmin, ja myös paikalliset työntekijät halusivat muistaa häntä. Söimme kreikkalais-turkkilaisessa ravintolassa oikein hyvän ruoan. Täällä tosin on se ongelma, että ruoka ei usein ole kovin lämmintä pöytään tullessaan. Kuuma ruoka laitetaan aivan kylmille astioille ja se on pöydässä ilman lämpöastioita.
Joihinkin keski-eurooppalaisiin palvelukulttuureihin verrattuna suomalaisten vähäpuheinen tyyli kaupoissa ja pankeissa vaikuttaa muualta tulleista tylyltä. Täkäläiseen tyyliin verrattuna siellä kuitenkin ollaan sangen ystävällisiä ja kohteliaita. Ainakin meillä yleensä sanotaan ’päivää’ tai ’hei’ asiakkaalle, ja ehkä kassalla loppusumma ja ehkä joku sanoo ’kiitos’ ja joku jopa ’näkemiin’. Nostan käyttörahani pankista noin kerran viikossa ja olen seurannut pankin tiskin tapahtumia. Ymmärtäisin sen, että englantia taitamaton virkailija arastelee sanoa ulkomaalaiselle mitään. Mutta kun he eivät sano mitään kellekään! Ei myöskään asiakas sano mitään. Ojentaa pankkikirjansa tai muut paperinsa virkailijalle. Tämä ottaa ne, ei yleensä edes katso asiakasta. Hoitaa asian (nostettava summa ja muut tiedot on kirjoitettu etukäteen nostolapulle), palauttaa pankkikirjan, laittaa eteen allekirjoitettavan lapun sanomatta mitään, laskee rahat eteen edelleen sanomatta mitään – ja on valmis palvelemaan seuraavaa asiakasta. Tämä on yleisin tilanne. Tietysti joidenkin asiat vaativat selittämistä ja keskustelua, mutta suurimman osan eivät.
Toinen asia, joka vielä näin alussa vähän tökkii, on monien ihmisten sumeilematon etuilu. No, sehän näkyy liikenteessäkin – jokainen tunkee mihin tahansa väliin mihin vain suinkin pääsee – tai mistä tahansa ympäri, päästäkseen eteenpäin – ja torvet soivat. Pienen pankin tiskillä on kaksi ihmistä ennen minua. Ovesta tulee nainen, joka kävelee suoraan ainoan virkailijan luokse muiden ohitse ja alkaa hoitaa asiaansa aivan kuin ketään muuta ei olisi paikalla! Minä sitten ulkomaalaisena selitän englanniksi ja viiton tueksi, että hei, täällä on muitakin asiakkaita, voisitko mennä jonon hännille. Kännykkäoperaattorin tiskillä käy oikein huiske, kun ihmiset tunkevat tiskille täysin piittaamatta muista asiakkaista. Tällaisten asioiden ärsyttäminen on kai osa kulttuurishokkia, joka toivottavasti menee ohi…
Tähän lopuksi näyte tavaratalon joulukuusivalikoimasta… minkä värinen kuusi saisi olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti