Vankilatyöstä ja minimipalkoista

Millainen viikko on ollut viime sunnuntain 21.10. jälkeen? Kielikoulun survival-kurssi (selviytymiskurssi) päättyi tänään. Siis sellainen kahden viikon pläjäys, jolla pääsee alkuun normaalissa asioimisessa kaupassa, pankissa, postissa, takseissa, busseissa, ravintolassa ja kaupungilla. Kyllä siinäkin ajassa oppii satoja sanoja – eri asia on sitten, ymmärtääkö itse muiden kuin opettajien puheesta mitään! Mutta illalla osasin kyllä sujuvasti pyytää ravintolassa laskun: tootsoo hii! Vein tänään myös 5,5 kk:n kurssimaksun käteisenä koulun kirjanpitäjälle. Se oli niin paljon rahaa – puolitoista miljoonaa – ja seteleitä, että oli pakko ottaa siitä kuva (vieressä).

Illalla sain kutsun työtoveriltani Päiviltä mennä mukaan ravintola-aterialle. Sinne tuli hänen lisäkseen kuusi kristillisen radiotalon rakentajaa (joukossa kaksi rouvaa) sekä paikallinen vankilatyöntekijä. Hän oli varsinainen kutsuvieras. Hänen päivätyönsä on olla kristillisen radioaseman aamuohjelman juontaja – siis paikallinen ”tuukkarantanen” (joka on Radio Dein aamujuontaja). Sen lisäksi hän tekee vähintään saman verran vapaaehtoista vankilatyötä. Tuo 31-vuotias nuorimies on nimittäin entinen vanki. Ikävuodet 16-27 hän istui vankilassa omien rötöstensä tähden. Niin kuin monella täällä, hänenkin kodissaan oli alkoholiongelma, ja poika lähti kotoa jo 10-vuotiaana elämään muiden lasten kanssa viemäreissä ja ties missä. Ei ole ihme, että sillä tiellä tulee vastaan kyseenalaista elämää ja vihassa tehtyjä tekoja. Loppupuolella tuomiotaan hän tuli uskoon, Jumala paransi hänet ihmeellisesti yhden yön aikana – ja siitä lähtien hän on halunnut kertoa vangeille Jeesuksesta ja Jumalan armosta. Sen lisäksi että hän kiertää kaukanakin olevissa vankiloissa säännöllisesti, hän myös puuhaa kovaa vauhtia pientä, työtä tarjoavaa vastaanottokeskusta vapautuville vangeille. Niin kuin kaikissa maissa, myös täällä vapauteen päästyään ihmisen on äärimmäisen vaikea pysyä kaidalla tiellä, jos ei ole mitään paikkaa, missä asua, ei työtä, rahaa, ihmissuhteita – ei siis mitään. Hän pyysi rukoilemaan tuon projektinsa puolesta. Maapala on jo käytettävissä, World Vision on luvannut kaksi jurttaa vapautuvien asumuksiksi (4 henk/jurtta) ja pieni rakennus on tarkoitus rakentaa – kunhan varoja ja tarvikkeita ilmaantuu jostain. Mukaan on löytynyt toinen uskoon tullut entinen vanki perheineen. Hän on puuseppä ja pystyisi tarjoamaan puusepäntaitojen opetusta ja työskentelyä puuverstaassa.

On todella rohkaisevaa saada nähdä tällaista myönteistä toimintaa täällä. Ja katsoa ihmistä, joka säteilee iloa – eikä pyydä mitään! Hän on sitä mieltä, että on parempi pysyä köyhänä jolloin varjeltuu monilta kiusauksilta. Vaimo odottaa ensimmäistä lasta syntyväksi keväällä.

Mennään viikkoa taaksepäin. Eilen illalla Hanna 33 v. järjesti synttärikutsut kotonaan. Hänellähän on kolmen vuoden takaa täällä paljon tuttuja ja ystäviä – sekä uskovia että ei-uskovia. Hanna on varsin seurallinen ja ulospäin suuntautunut ihminen – minulla on siinä oppimista, miten ihmisiä kutsutaan kylään. Katsotaan saanko omiin synttäreihini mennessä alkuvuodesta kutsuttua myös puolituttuja paikallisia. Itse tosin vietin suuren osan kutsujen ajasta olohuoneessa itseni ikäisen suomalaisen Irjan kanssa, kun muut istuivat kodikkaasti keittiön pöydän ympärillä. Irja on ollut täällä 20 vuotta ja oli tosi mukava saada jutella suomeksi niin kuin suomalaiset juttelevat – oikeista asioista ja suoraan. Paikalliset eivät kuulemma kovin helposti kerro elämänsä vaikeista asioista mitään.

Hanna muuten sai paikalliselta kännykkäoperaattorilta tekstiviestinä lahjan: syntymäpäivänään 30 minuuttia ilmaista puheaikaa! Vinkiksi suomalaisille operaattoreille…

Alkuviikosta ostin pölynimurin – meni vähän vajaa satatuhatta paikallista rahaa! Tässä pääkaupungissa on tasan yksi kunnollinen tavaratalo – ih dilguur – eli ’suuri kauppa’. Lähimarketissammekin myydään kodinkoneita, mutta valikoima oli parempi suuressa kaupassa. Sharp-mallinen 1800 watin laite halvemmasta päästä maksoi siis 95 000. No, ei se nyt ollut kuitenkaan kuin 56 euroa – yli kaksinkertaisen hinnankin olisi imurista voinut maksaa. Pakko oli ostaa, kun olohuoneessa, eteisessä ja makuuhuoneessa on kokolattiamatto. Minimikuukausipalkka täällä on melko tarkkaan tuon pölynimurin hinnan verran. Tässäkin maassa alkaa olla järisyttävän suuri ero rikkaiden ja köyhien välillä. Tosin minimipalkankin eteen voi joutua – ja usein joutuu – tekemään töitä 12 tuntia päivässä 7 päivää viikossa ilman vapaita ja vuosilomia. Se on yksi syy siihen, miksi läheskään jokainen halukas ei voi tulla edes oman seurakuntansa sunnuntaikokoukseen, raamattupiireistä nyt puhumattakaan.

Sunnuntaina iltapäivällä toivon pääseväni taas naisten (eräänlaiseen) avovankilaan muun porukan mukana vierailulle. Siellä on 80 naista, joista noin 20 on nyt uskovia.

Nyt tulivat pakkaset myös päivälämpötilaan. Lumesta ei ole tietoakaan, mutta aurinko paistaa! Tässä vielä kuva minusta ja opettajistani. Vasemmalla Dogoo, joka sanoo iäkseen aina 16 vuotta (en minäkään ole sanonut siellä oikeaa ikääni), oikealla Tsagtaa 25 v. Molemmat aivan hurmaavia opettajia, joista olen tosi kiitollinen. Kuva otettiin koulun pienen pienessä kahviossa.